Kotimatkalla

Namibia Air toi meidät viime yön aikana Frankfurtiin. Lähtöämme aikaistettiin melkein kahdella tunnilla, mutta perillesaapumisaika pysyi samana. Syy selvisi: teimme välilaskun Luandassa, Angolassa. Kone tankattiin, ilmeisesti kerosiini on Angolan puolella halvempaa.
Olimme niin väsyneitä, että nukkuminen istuallaan huonossa asennossa sujui olosuhteisiin nähden hyvin.
Kone ei ollut ihan äskettäin tehtaalta tullut, joten tärinä, kolina ja pamahtelu vähän huolestuttivat. Tosin ehkä tärinään syynä oli se, että nousimme ukkospilveen. Ihan jokainen turvavyön valokaan ei palanut, mutta mitäs tuosta.
Frankussa on 7 tunnin odottelu Namib Airin aikataulumuutosten vuoksi, mutta tämän erittäin kiivastahtisen reissun jälkeen se tuntuu vain mukavalta. Illalla ollaan joka tapauksessa Suomessa, hankien keskellä. Huomenissa lumitöissä.
Deevitamiinia on nyt tankattu talven varalle. Jos on tarve irtiottoon Suomen pimeästä talvesta, takaamme, että Namibian auringossa, uskomattomassa luonnossa, mieltä liikuttavan historian vaikutuksessa ja ystävällisten ihmisten seurassa se onnistuu varmasti!

Windhoekissa jälleen

Tänään palsimme matkan alkupisteeseen, Windhoekiin. Tie oli hyvä, tasaista asfalttia ja vaikka Joulun paluuliikennettä oli jonkin verran, se oli sadasosa Lahden moottoritien liikenteestä sunnuntai-iltaisin. Auton mittarin mukaan olemme taivaltaneet noin 3700 km, joten istumistakin on riittänyt ja välillä tahti on ollut niin kiivas, että illallispöytään on pitänyt ilmestyä tukka suihkun jälkeen märkänä. Tänään sentään ennätimme pulahtaa hotellin uima-altaassa.
Sulattelemista riittää lähiviikoiksi, mutta yhteenvetona voin sanoa, että reissu on ollut hieno ja unohtumaton kokemus. Autiomaa, dyynit, Atlantti, Etoshan eläimet, pohjoisen erilaiset maisemat marulapuineen ja viuhkapalmuineen, ambolaiset ihmiset ja tarinat...
Tänne voisi tulla helposti myös omatoimimatkalle. Maastoauton vuokraus maksaa 60-120 eur/vrk, vasemmanpuoleiseen liikenteeseen kyllä tottuu, kun liikennettä on aika vähän ja kaikki palvelut pelaavat, ellei ihan extreme-seuduille halua. Autiomaan ja dyynit haluaisin vielä nähdä auringon noustessa... Tämä olisi mahtava maa viettää marraskuu!
Koonono järjestää mahdollisesti jeeppimatkan läpi Kalaharin, Okavango deltalle ja Victorian putouksille. Osittain yövytään teltoissa. Harkintaan.

Ondongan heimopäällikön vieraana

Joulupäivän aterialle meidät oli kutsuttu Ondongan heimopäällikön, kuninkaan neuvosmiehen kotiin. Miehen etnimi on Vilho, vaimonsa, jo eläkkeellä olevan AIDS-sairaanhoitajan Hilma. Ambolaiset kuulemma nykyään ihmettelevät, miksi niin monilla suomalaisilla on ambolainen nimi...
Vilho on matkanjohtajamme vanha tuttu, hän ja vaimonsa ovat perheen useiden lapsien kummeja. Matkanjohtajan perhe auttoi monin tavoin Vilhoa ja hänen perhettään, kun Vilho oli Etelä-Afrikan sotilaiden vangitsemana, swapolaisesta poliittisesta toiminnasta. Hän joutui vankeusaikanaan monin tavoin kidutetuksi, menettänyt siinä mm. osan kuulostaan. Lapsensa hän oli laittanut koulun penkille: vanhin poika ja hänen vaimonsa ovat juristeja, yksi tytöistä opiskeli laboratorioanalytiikkaa yliopistossa jne.
Matkanjohtajamme on aikoinaan täällä toimiessaan monin tavoin auttanut Namibian itsenäisyystaistelussa, olemme kuulleet lukuisia tarinoita kylppärin kaappiin piilotetuista aseista, sängyn alle kätketystä haavoittuneesta taistelijasta tai eteläafrikkalaisten sotilaiden valtaamasta pihamaasta.
Vilho ja Hilma asuvat täällä perinteisessä ambotalossa. Taloa - tai oikeastaan taloja - ympäröi maahan pystyyn iskettyjen paalujen aita. Se pitää pedot loitolla. Perinteiset talot tehdään pyöreiksi, auringossa kuivatuista savitiilistä. Kattona on ruokokatto. Jokaisella majalla on oma funktionsa. Yhdessä jauhetaan hirssi, toisessa säilytetään vähät tavarat, kolmannessa nukutaan jne. Varakkaimmilla saattaa olla aitauksen sisällä myös tukevampi peltikattoinen talo, neuvosmiehen perheellä savimajojen lisäksi täysin moderni tiilitalo kylppäreineen ja sisävessoineen. Talon edessä seisoi kolme autoa!
Pojille on oma talonsa tai majansa, tytöille omansa. Työnjako on perinteinen: tytöt keittävät ja asuvat siksi keittopaikan kupeessa. Tämän talon pihapiirissä kasvoi myös suuri puu ja sen alle varjoon kokoonnuimme puhumaan, katselemaan naapurikylän tyttöjen tanssiesitystä ja ennen kaikkea ruokailemaan.
Saimme matkan parhaan aterian: hirssipuuroa, uunissa paistettuja kurpitsan puolikkaita, salaatteja, papuja, porkkanoita, kanaa, pukkia ja meren antimia. Kylmiä juomia suoraan jäistä ja jälkiruuaksi kakkuja.
Vierailu oli yksi matkan kohokohdista, ambolaiset ihmiset sydämellisiä ja kuulemamme tarinat koskettavia.

Joulukirkossa

Uupumus iski, kaikki eivät heränneet edes kuorolauluun.
Aiemmin ambolaiset lauloivat "käännösvirsiä" mutta suomalainen Jaakko Löytty on etsinut ambolaisten omaa musiikkia ja musiikkiperinnettä hyödynnettäväksi myös kirkonmenoissa.

Sossusvlei

Namibin autiomaan reunalla on laaja hiekkadyynialue. Se pitäisi nähdä auringon noustessa - nyt myöhästyimme. Yksi syy palata?

Sanan kuulossa

Olimme joulukirkossa Ambomaalla. Hipsimme valaistuun kirkkoon pilkkopimeässä, taskulampun valossa klo 4 aamulla. Kirkko oli jo tupaten täynnä; kirkon penkit oli irrotettu korjausta varten, joten kansa saapui paikalle kantaen jokainen omia muovisia puutarhatuolejaan. Jostain taiottiin meille kuitenkin istuimet, pääsimme melkein eturiviin. Pienet lapset oli komennettu alttarin eteen korokkeelle riviin istumaan, kirkkokansan valvovan silmän alle. Heitä oli hupaisaa seurata - aluksi he olivat virkkuja, mutta vähitellen vaipuivat yksi toisensa jälkeen kuka millaisessakin asennossa unten maille. Toimituksen loputtua yksi jäi sinne sikeään uneen.
Koska ELCIN ( evankelisluterilainen kirkko Namibiassa) on syntynyt suomalaisen lähetystyön tuloksena, kirkonmenot olivat melko suomalaistyyliset. Oli virrenveisuuta, rukouksia ja saarna. Matkanjohtajamme tulkkasi saarnan ambokielestä; se ei ollut kovin omaperäinen, enemmänkin kuulosti uskonnolliselta fraseologialta. Liekö ollut ajankohdan, erilaisen tradition vai käännöksen syytä? Kuoroja ja lauluryhmiä oli useita. Amerikkalaistyylinen hurmos kuitenkin puuttui, enemmän tunnelma oli harras ja totinen kuin riemukas tai riehakas. Kolehti kerättiin niin, että eteen laitettiin kori, johon jokainen kävi tuomassa roposensa, riveittäin, hyvässä järjestyksessä. Kirkon palvelijat laskivat sellaisilla naksutettavilla laskureilla kävijöiden lukumäärän.
Ambokielen ummikkona puheet menivät ohi eivätkä virretkään olleet tuttuja. Viihdykettä toi naisten asujen katselu. Kilpavarustelua oli ilmassa - tyylikkäitä hattuja ja huikean korkeita korkoja. Parhaimpiin oli siis sonnustauduttu. Suurimmalla osalla oli täysin länsimainen vaatetus, mutta näkyi myös ns meme- eli rintamekkoja. Ne on kuulemma kehitelty aikoinaan peittämään naisten rinnat, lähetyssaarnaajat kun eivät hyvällä (tai ehkä liiankin hyvällä...?) katselleet paljastissisiä seurakuntalaisiaan. Ainoastaan himbat pukeutuvat nykyään enää perinteisesti, nahkaiseen lannevaatteeseen. He pitävät kuitenkin tiukasti kiinni vanhoista perinteistään eivätkä ole kääntyneet kristinuskoon - eivätkä siten ole häiritsemässä kirkoissa kristikansan sielunelämää. Matkanjohtajamme tosin sanoi, etteivät lähetystyöntekijät enää nykyään vaadi kansaa luopumaan omista heimoperinteistään, sen tekee tännekin ulottuva länsimaistuminen. Niinpä kesken toimituksen soiva kännykkä kuultiin täälläkin: edessäni istuvan pikkupojan känny pirahti soimaan kahdesti. Äiti mulkaisi pahasti.
Kirkonmenot kestivät kolme tuntia. Alueen piispa kiitti lopuksi kansaa osallistumisesta joulukirkkoon - ja kehotti olemaan kohtuullinen juhlapyhien alkoholin käytössä. Koskahan meillä? Samalla voisi varoittaa ylensyönnistä ja vaikka liukkaista keleistä.

Kuvia matkan varrelta

Viisi norsua tuli juomapaikalle odotellessamme. Pojat päiväkaljalla?
Kirahvi on uljas eläin, kun sen näkee livenä, läheltä. Eläinten kauneuskisan voittaa kuitenkin oryx eli sarviantilooppi.
Welwitshia on outo eläjä. Metrien mittainen suoraan alaspäin kasvava puujuuri, kaksi liuskoittuvaa lehteä ja kukinnot, pojilla ja tytöillä erilaiset. Vanhin on 2000-vuotias, tämä yksilö vain 180 v. Namibian luonto on hyvä viherpeukalo?

Sarvikuono!

Eilen illalla yritimme vielä yösafarille. Läksimme liikkeelle Namutonista jeepillä, jo lähtiessä salamoi komeasti. Ehdimme ajella tunnin ja nähdä antilooppeja (myös dik dikin, joka on pienin antilooppi, vähän kissaa suurempi). Komeinta oli kuitenkin hurja salamointi, koko taivaanranta oli vähän väliä valkoinen. Yhtäkkiä tuli tuulenpuuska ja alkoi kunnon ukkosmrsky. Teimme täyskäännöksen ja palasimme campille, mutta huoneeseen juostessamme kastuimme läpimäriksi.
Koko yön tuntui satavan ja salamoivan, mutta aamu valkeni kuitenkin sateetta. Läksimme klo 6 vielä aamukierrokselle, näimme jälleen kirahveja, dik dikejä ja muita antilooppeja. Palasimme klo 8 aamiaiselle, pakkasimme auton ja suuntasimme juomapaikkoja kierrellen pois Etoshalta. Tiellä vastaan käveli muutama kilpikonna ja runsaasti seeproja ja kirahveja sekä erilaisia lintuja. flamingotkin olivat alkavien sateiden myötä tulleet pesimään Etosha panille. Yhtä metsästimme - sarvikuonoa. Se ei esittäydy läheskään jokaisella reissulla, mutta me näimme sen! Puoliso näki sen ensimmäisenä, noin kymmenen metrin päässä tiestä ja autosta musta sarvikuono söi kaikessa rauhassa pensaiden lehtiä. Nyt siitä on ainakin sata kuvaa!
Sattui myös vähän haavereita: matkanjohtaja oli unohtanut auton kattoluukun auki yöksi ja istuinpäälliset, matot ja jopa turvavyöt olivat likomärät. Päälliset laitettiin kuivumaan, itse jouduin etupenkkiin, mutta jätin turvavyön auki, ettei se kastelisi vaatteita. Teillä oli paikoin syviä lammikoita ja yhdessä sellaisessa auto teki rajun sivuliikkeen, putosin penkiltä. Selässä ja reidessä on komeat mustelmat. Toisaalta: jos vyö olisi ollut kiinni, olisin luultavasti lyönyt pääni yhteen tankoon, joten parempi näin.
Etoshalta suuntasimme kohti entistä Ambomaata, Ovambolandia. Muutamaa lähetystyön merkkipaikkaa metsästäessämme ajelimme pitkin jo hieman sateen pehmentämiä peltoja. Pelkäsin koko ajan, että juutumme mutaan tai auto kaatuu. Ei onneksi tapahtunut kumpaakaan, mutta kuskimme ottaa kyllä mielestäni hieman turhia riskejä, ottaen huomioon, että kyydissä on asiakkaita, ei oman perheen jäseniä. Vaimo on kertonut lukuisista takavuosien juuttumisista pson itsepäisyyden vuoksi...
Joulu on edelleen kaukainen asia täältä katsoen. Huomenna syömme täkäläisen joulupäivällisen, hirssipuuroa, luomukanaa, villipinaattia, jauhojuomaa. Joulupäivänä tarjotaan joulupukkia, jota olemme ilmoittaneet syövämme, vaikka muuten punaisen lihan välttely on onnistunut hyvin. Kasvisruuat ovat hyviä, aamiaisella saa kaikkialla munakasta ja kalakin, erityisesti kingklip, on maistuvaa.
Täällä Ambomaalla majoitus on lähetysseuran vierastalossa. Vaatimatonta, mutta siistiä ja ilmastointi toimii. Harmi, ettemme ehtineet tiiviin Etosha-ohjelman aikana juuri ollenkaan nauttia luonnonpuiston majoituksen suoranaisesta ylellisyydestä.
Vaikka olemmekin kaukana, toivotamme kaikille läheisillemme - sekä tietenkin kaikille blogimme seuraajille - oikein ihanaa joulua! Uudeksi vuodeksi palaamme, kaivamaan mökin kinoksista.

Toinen päivä Etoshalla

Edellisyömme majapaikka Dolomite camp luonnonpuiston länsiosassa olisi ollut mahtava korkealla rinteessä savannin yllä sijaitsevine uima-altaineen, mutta eipä ehditty siitä nauttia. Läksimme aamulla ajamaan klo 9, olimme perilla Okaukuejossa jo kolmen tienoissa. Matkalla näimme paljon seeproja ja kirahveja ja yhdelle juomapaikalle tullessa myös 4 elefanttia. Ne olivat tulossa juomaan, jäimme odottelemaan. Metsän reunassa yksi elefantti tarkisti tietä ja pian näkemämme 4 muuta tulivat esille ja marssivat peräkanaa automme takaa juomaan ja kylpemään. Kaikki olivat uroksia, pojat päiväkaljalla?
Illan suussa ajelimme vielä pari tuntia ja tapasimme 4 leijonaa aivan tien vieressä puun alla. Ajoimme auton parin metrin päähän komeista otuksista - ja pson kameran vastavalosuoja putosi ikkunasta suoraan ison naarasleijonan nenän eteen. Onneksi matkanjohtajamme sai huijattua leijonat vähän kauemmaksi ja poimi suojan auton oven raosta. Puiston alueella on ehdottomasti kielletty poistumasta autosta - pissipaikatkin ovat aidattuja, sillä joskus on sattunut niin, että vessassa on jo leijona odottamassa, varjossa pitämässä siestaa.
Muutama sadekuuro on jo osunut tielle, mutta sateet ovat vielä niin vähäisiä, että tiet eivät ole muuttuneet kuravelliksi ja joen pohjat ovat edelleen kuivia. Joissa ei nimittään useinkaan ole siltoja, vaan joki ylitetään pohjaa myöten ajamalla. Sadekautena se ei aina onnistu.
Huomenna lähdemme ensimmäiselle bongausreissulle 6.50, siis vähän ennen auringonnousua, ja palaamme yhdeksäksi aamiaiselle. Aamut ovat parhaita, valo on silloin kaunis ja eläimet ennen päivän kuumuutta liikkeellä. Sarvikuono on vielä näkemättä.
Seuraavan yömme olemme Namutonissa, puiston itäisen sisäänkäynnin kohdilla. Pojaltani saamani tiedon mukaan siellä pitäisi campilla olla puolikesyjä mangusteja. Yhden jo tapasimme, se oli yhden campin omistajan lemmikki ja tykkäsi etsiä crocsien rei'istä syötävää. Senäytti tulevan hyvin juttuun perheen lemmikkikissan kanssa.
Joulutohina tuntuu täältä käsin tosikaukaiselta. Jos siis haluaa joulua pakoon, täällä se onnistuu satavarmasti. Edes muista turisteista ei ole paljon haittaa, vaikka pitäisi olla sesonki. Teillä tai majoituspaikoissa ei ole ruuhkaa. Tänään on ensimmäinen päivä, jolloin majapaikassa on vähän muitakin kuin me. Silti kaikki palvelut pelaavat hämmästyttävän hyvin, tämä maa on outo sekoitus köyhää kehitysmaata ja vaurastuvaa palveluyhteiskuntaa. Joissain kohdin kyllä sosiaalinen omatunto vähän kolkuttaa - ei kai ylipäätään ole ekologista lentää toiselle puolen maapalloa, edes luontoa ja eläimiä ihailemaan.

Villieläimiä

Etoshalla I

Ajoimme Etoshan luonnonpuistoon sen länsireunalta. Alue on muistaakseni 400 km pitkä ja 150 km leveä.
Aamulla vierailimme vielä himbakylässä. Se on kansa, joka elää vielä perinteisesti: miehillä on useampi vaimo, lapsia tehdään paljon, sillä ne ovat vanhuuden turva, naiset kulkevat puolialastomina ja voitelevat ihonsa päivittäin okran ja voin seoksella, he kantavat nahasta tehtyjä vaatteita ja perinteisi koruja. Kansa on paimentolaisia, pääasiallinen ravinto on liha, maito ja maissipuuro. Ehkäpä sieltä tulevat näyttelykuvamme?
Etoshalla näimme tänään kirahveja, vuoristo- ja tasankoseeproja, sihteerilintuja, eri antilooppilajeja ja yhden norsun kaukaa. Huomenna jatketaan, matkalle osuu useita juomapaikkoja, joten norsujenkin näkeminen on luultavaa.
Yövymme nyt aivan uudella Dolomite campilla. Majamme on periaatteessa teltta, mutta varustetasoltaan kuin hotellihuone. Paitsi että parvekkeelta aukeaa valtava savanni, jolla juoksi ennen auringonlaskua seepralauma, jopa kavioiden kopina kuului. Paldakiinivuoteemme jalkopäässä on seinän kokoinen ikkuna, josta voimme katsoa aamun sarastuksen savannilla.
Matkallamme on aika kiivas tahti. Tulimme tänne puoli seitsemältä, illallinen oli seitsemältä ja aamulla starttaamme viimeistään yhdeksältä, jota ennen aamiainen ja auton pakkaus. Kiirettä pitää, huilata ei juuri ehdi. Seitsemänkymppinen pomomme on intohimoinen reissaaja, meillä muilla tekee tiukkaa pysyä matkassa. Onneksi porukalla näyttää kuitenkin piisaavan huumorintajua; eläkeläisnaisjoukko, jonka käämien jo pelkäsimme palavan tässä tahdissa, oli äsken ennen ruokaa gin tonicilla, kertoivat vain heittäneensä matkalaukut majaan. Me sentään kävimme kastelemassa itsemme suihkussa. On täällä uima-allaskin, mutta kuka sinne ehtisi?

Saariselkä, Namibia, Opuwo

Kaksi päivää tiukkaa ajoa pohjoiseen. Matkalla käynti Petrified forestissa ja tänään Twyfelfonteinin kalliopiirroksilla. Kivettyneessä metsässä on muinaisia puita, jotka ovat aikojen alussa kaatuneet, peittyneet veteen ja maa-ainekseen ja muuttuneet kiveksi. Kallioon hakatut kuvat esittävät eläimiä ja ovat 2000-6000 vuotta vanhoja. Baitövei, meillä Jaalassa on yhtä vanhoja.
Eilen illallispöydässä puhuttiin jostain syystä hiihtämisestä. Seurue kertoi muistojaan ja minäkin kerroin, tapauksesta, jolloin jouduin antamaan ensiapua kaatuneelle hiihtäjälle. Kolme vuotta sitten olimme ylittämässä tunturia Saariselällä, matkalla Rautulammelle. Oli kylmä ja kova tuuli. Meidät ohitti mies rivakasti ja seuraavaksi tapasimme hänet tunturin takaa kurusta kaatuneena. Paikka on tosi hankala laskea kaikilla keleillä. Ensimmäisenä paikalle osunut oli lähtenyt ylös tunturiin hakemaan kännykkäkenttää soittaakseen apua. Mies oli olosuhteisiin nähden liian kevyissä vaatteissa. Hän makasi hangessa, kipeä oli sekä käsi että jalka. Diagnoosini oli sijoiltaan mennyt olkapää ja reisiluunkaulan murtuma. Kesti melkein tunnin, ennen kuin kelkka ja kuljetusahkio saapuivat paikalle. Laitoimme muutamien muiden paikalle tulleiden kanssa reppumme hänen alleen eristeeksi, paljon muuta emme voineet tehdä. Tuo odotusaika tuntui ikuisuudelta, itsekin olin jäätyä ja tuskin koskaan olen hiihtänyt niin rivakasti tuosta kurusta Rautulammen kämpälle. Ja milloinkaan en mene enää tunturiin ilman avaruuslakanaa repussa.
Illallispöydässä mies vastapäätäni totesi olevansa tuo mies. Olkapään sijoiltaanmeno oli oikea diagnoosi; reisiluu ei ollut murtunut, vain reisilihas oli revähtänyt. Pahinta oli kuitenkin niskanikaman murtuma. Taustalla ollut selkärankareuma altisti sille. Pikkuhiljaa hän oli kuitenkin kuntoutunut käveleväksi, vaikka aluksi liikkui vain oikea käsi. Se oli hänen elämänsä viimeinen hiihto. "Yksi pieni hetki ja virhearvio voi muuttaa koko elämän", totesi mies.
Olemme teltassa, linnut huutavat ulkopuolella. Huomenna Etoshalle katsomaan eläimiä!

Norsuvaara

Namibian Korkein vuori

Natsiantiikkia

Eilen harrastimme turismia, oli ns. vapaapäivä. Uimme Atlantissa, kävimme Swakopmundin museossa ja ennen kaikkea kiertelimme kaupoissa. Museossa esiteltiin eniten kyllä valkoisten historiaa, mustista heimoista oli lähinnä jnkv esineistöä, mutta melko vähän kerrottiin elämäntavoista tms. Miksiköhän?
Ostimme kiikarit Etoshaa varten ja optikolta aurinkolasiklipit, edelliset unohtuivat kaupan tiskille Windhoekissa. Turisteille suunnattuja kauppoja on runsaasti, kaikissa samaa tavaraa, osa madeinindia, china yms. Helmikorut, korit, puuveistokset ja karakulkudonnaiset ovat kyllä kauniita, mutta vältettiin kiusaus.
Kävimme myös antiikkiliikkeessä, jonka perimmäisessä huoneessa oli Afrikka-antiikkia. Melkein ostettiin pyöreä seremonianaamio, jonka kuvakielestä Picasso oli selvästi saanut vaikutteita keramiikkaansa. Omistaja, saksalaista sukua oleva mutta täällä syntynyt keski-ikäinen mies, tuli kysymään, olemmeko Suomesta. Kertoi tunnistaneensa puheemme, hänen appensa oli suomalainen Tauno Tirronen, kuuluisan lähetyssaarnaaja Toivo Tirrosen poika.
Kerroimme tapauksesta myös matkanjohtajallemme. Hän tunsi perheen, mutta totesi kalseutta äänessään: "Olemme käyneet kaupassa, siellä oli natsiantiikkia." Huomasin vain Hitleriä esittävän postikortin, mutta kun emme ole kiinnostuneita kunniamerkeistä tms, muu jäi noteeraamatta. Onneksi ei ostettu naamiota. Ehkä tänne kauas ei ole ulottunut saksalaisia edelleen piinaava natsiaikaa koskeva pahoinvointi? Tai tänne on saatu kipattua natsijäämistöä, Saksassa kun sitä ei voi myydä?

Huomenna pohjoiseen

Olemme viettäneet nyt pari päivää rantalomaa Swakopissa, mutta aamulla suuntaamme pohjoiseen. Ohitamme maan korkeimmän vuoren, Brandbergin, käymme katsomassa White ladyn eli kalliokaiverrukset sekä tutustumassa himbakylään. Sitten on vuorossa kolme päivää Etoshan kansallispuistossa, jossa voi nähdä suuren osan Afrikan suurista villieläimistä. Majoitus on safariteltoissa. Leijona ei tulle sisään, mutta sen voinee kuulla...? Tämä tiedoksenne, sillä saatamme olla seuraavat päivät verkkopimennossa - ei siis leijonan ruokana.
Atlantti on taannut lautaselle joka päivälle kalaa ja muita meren eläviä, mutta tästä eteenpäin on selvittävä muilla eväillä. Jouluun kuuluu täällä hirssipuuro ja jauhojuoma, joulupäivänä on tarjolla joulupukkia (!).
Lunta täällä ei ole edelleenkään (Suomessa kuulemma on), mutta hiekkaa kyllä siitäkin edestä. Huomisen jälkeen eivät Atlantin vilvoittavat tuulet virkistä, odotettavissa on jälleen kuivaa ja kuumaa.

Swakopmund

Whalefishbay

Whalefishbayn satama

Swakopmundin majakka

Yöllinen kulkija

Kauriin kääntöpiirin eteläpuolella

Vanhenemisesta

Monissa Afrikan maissa AIDS on tehnyt väestöpyramidiin uuman: tauti on harventanut voimakkaasti työikäistä väestönosaa. Lapsia ja nuoria on paljon ja se näkyy katukuvassa kaikkialla. Lapsia syntyy, perhesuunniitelu ei ole vielätoivotulla tolalla ja usein myös ajatellaan, että lapset ovat vanhuuden turva.
Silmiinpistävää on myös se, että vanhuksia ei juuri näy katukuvassa. Vaikka eliniän ennuste on pudonnut 10 vuodella AIDSin vuoksi, kato käy nuoremmissa. Ehkä vanhukset ovat kiinni kotiaskareissa huoltamassa orpoja lapsenlapsia eivätkä jouda pyörimään kaupungilla?
Samassa pihapiirissä "lasareettimme" kanssa on vanhainkoti. Asukkaat näkyvät olevan vanhuksia, valkoisia. Mustilla ei ole tapana siirtää vanhuksia pois perheen parista, heidät hoidetaan suvun toimesta hautaan saakka. Suomessa ei ole yhtään somalia vanhainkodissa - Ruotsissa kuulemma jo on.
Olemme omassa reissuryhmässämme nuoriso-osasto. Matkalaisten olemuksessa näkyy kauniisti elintapojen, erityisesti liikuntatottumusten vaikutus vanhenemiseen. Ryhmässä on selvästi muutama liikuntaa tai arkiliikkumista harrastanut. Naamataulun ikääntymiseen vaikuttavat geenit, viina ja tupakka, mutta olemukseen lyö leimansa liikkuminen. Liikkuvat ovat kerkeitä, eloisia ja kaikin tavoin pirteämmän näköisiä. Liikkumattomilla huononee tasapaino, olemus käpistyy, kävellessä myötäliikkeet vähenevät ja ryhti huononee. Kävelystä tulee köpöttelyä. Pää kääntyy hitaasti jos ollenkaan. Kun ei liiku, lihakset katoavat. Painoakin kertyy, mutta se ei näytä olevan oleellisinta tässä olemuksen vanhenemisessa.
Matkanjohtajamme on luku sinänsä. Vaikka ikää on reilut 70 v, hommat sujuvat - hän muun muassa ajaa kaikki siirtymätaipaleet autoamme. Mutta väsyy hänkin - toivon vain matkallamme mukana olevalle vaimolle pitkää pinnaa ja lehmän hermoja. Hän on selvästi henkilö, joka eläköitymisestään huolimatta ei pysty lopettamaan työntekoa, luultavasti milloinkaan. Se on toisaalta surullistakin. Voimat ehtyvät, mutta ainoa tyydyttävä elämäntapa ja tyydytyksen lähde on työ. Toivottavasti firmassa löydetään sopiva konsti kauniisti säädellä ja pikkuhiljaa vähentää hänen työtään, muuten seuraukset voivat olla tuhoisat.
Tällaisia mietteitä täällä ihmiskunnan historian alkulähteillä. Namibiasta on löydetty merkkejä ihmisasutuksesta 50-60 000 vuoden takaa ja maailman vanhin ihmisen luuranko vähän pohjoisemmasta, Etiopiasta. Olen käynyt katsomassa tämän 120 senttisen Lucyn jäänteet Addis Abeban museossa.

Swakopmundissa

Ajoimme halki autiomaan, kunnes lopulta vastassa oli meri - ilman minkäänlaista välivyöhykettä. Saavuimme Swakopiin, rantakaupunkiin, joka on kuin Namibian naantali. Suosittu täkäläinenkin lomakohde Atlantin rannalla. Talot ovat osin saksalaismiehityksen ajalta, samoin osa katujen ja hotellien nimistä. Me asumme Prinsessin Ruprechtissä, joka on jostain 1900-luvun alkupuolelta peräisin oleva entinen lasareetti. Saimme vielä huoneenkin "vanhalta puolelta". Kaupunkia leimaa siisteys, steriiliyteen saakka. Ero on suuri, jos vertaa muihin Afrikan maihin ja niiden kaupunkeihin.
Vaeltelimme rannalla ihaillen Atlantin mahtavia aaltoja ja nauttien meren tuoksusta aavikon kuivuuden jälkeen.
Pakko kyllä myöntää, että autiomaa teki lähtemättömän vaikutuksen. Värien kirjo on niukka, mutta vaikuttava. Maa vaihtelee pelkästä hiekasta harvojen lilalle ja siniselle hohtavien ruohotuppaiden peittämään aavikkon tai oljenkeltaiseen ruohikkoon. Taustalla siintävät vuoret oranssinpunaisina tai liloina. Välistä maisema taas on kuin kuusta, pelkkää aaltoilevaa vuoristoa.
Pysähdyimme matkalla ihmettelemään welwitschia-kasveja, joita kasvaa vain aavikkokaistaleella Namibiasta Angolaan. Kasvi voi olla 500-600 vuotta vanha, vanhimmat jopa 2000 vuotta. Se tekee kaksi lehteä, jotka suikaloituvat maata pitkin lamoaviksi liuskoiksi ja lisäksi kasvilla on pienet kukinnot, poikakasvilla ja tyttökasvilla erilaiset.
Täällä Swakopissa viivymme tiistai-aamuun, jolloin suuntaamme pohjoiseen. Huomenna on tarkoitus päästä aamulla merelle ihmettelemään kaloja, merikilpikonnia etc. Kun kuljeskelimme rannalla, mieleen tuli väistämättä, ettei olisi paha omistaa täällä kesämökkiä. Ei taida kumminkaan työikä enää riittää riittävän summan tienaamiseen, ja mökkimatkakin olisi pitkänlainen.

Windhoek, sossusvlei...

Häntätuuli toi meidät 12.12. tänne Tuulenkulmaan tunnin etuajassa. Aamu oli raikas ja pilvinen, mutta pilvet katosivat jo ennen kaupunkiin pääsyä Hosea Kutakon lentokentältä. Matkanjohtajamme on toimelias seitsemänkymppinen ja kulkuvälineemme elämää, aikaa ja kilometrejä nähnyt kuorma-auton alustalle rakennettu bussi. Ilmastointi hoituu pääasiassa ikkunat avaamalla...
Ensimmäisenä päivänä ehdimme suorittaa kaiken, mitä turistille kuuluu: kaupunkikiertoajelun, postikorttien (lastenlapsille) hommaamisen, terassilounaan ja altaassa pulikoinnin.
W on saksalaisen siisti, suorastaan steriili pikkukaupunkimainen 300 000 asukkaan koti. Kiinnostavinta antia kierroksella oli Katutura (suomeksi "emme muuta sinne") eli mustien asuma-alue. Vanhimmat osat ovat siistiä vaatimattomien pienten, yksinkertaisten talojen aluetta, uusin, "informal" alue taas pellinpaloista kyhättyjä asumuksia. Niihin ovat asettuneet kaupunkiin työn perässä tulleet köyhät. Työttömyys on korkea, nuorilla jopa 75%.
HIV on toinen vitsaus, jopa viidennes väestöstä on positiivisia. Tämä on näkynyt jopa väestönkasvussa ja eliniän odotteessa, joka on laskenut yli 60:stä suunnilleen 51 voteen. Nykyään tilannetta helpottaa lääkitys; kaikki diagnosoidut ovat oikeutettuja arv-lääkitykseen.
Ensimmäisenä iltanamme meillä oli tapaaminen Suomen asiainhoitaja Anne Salomäen kanssa lähettilään residenssissä. Hän kertoi lähetystön hankkeista; pääpaino kehitysavussa on kansalaisjärjestöjen tukemisessa ja kansalaisyhteiskunnan luomisessa. Hänen kanssaan keskustelin myös Oulun yliopiston hankkeesta 3 v. sitten UNAMissa aloitetun lääkärikoulutuksen avustamisessa opettajavoimilla. Äskettäin oululainen kollega oli opettamassa synnytysten hoitoa ja muitakin on ollut aiemmin. Toivon mukaan tästä aiheesta tulee juttua Sykliin.
Toisena päivänämme kulkupelimme näytti kykynsä: ajoimme yli 300 km osittain epätasaisia hiekkateitä Soilitaireen ja kolmantena päivänä eli tänään Sossusvlein hiekkadyyneille. Lähtö aamulla klo 6, jo valoisaa, mutta aurinko vasta nousemassa. Vuoret ja autiomaa olivat matkalla henkeäsalpaavan kauniit ja dyynit hieno kokemus. Kiipesimme yhdelle sen harjaa pitkin ja toista reunaa alas. Alhaalla kengistä sai kaataa kourallisen hienoa hiekkaa. Lampsimme vielä 37 asteen kuumudessa katsomaan aluetta, jossa on ikivanhoja kuolleita puita - aavemainen maisema. Tuntuu uskomattomalta, että tälle yhdelle pallolle mahtuu niin monenlaisia maisemia.
Olemme nyt siis hieman Kauriin kääntöpiirin eteläpuolella. Aurinko polttaa hetkessä, ellei suojaudu. Ilma on todella kuivaa, täällä sataa alle 100 mm vuodessa. Akaasiat jaksavat silti tuottaa vihreitä lehtiä ja kaipa jotain ruohotuppaitakin maassa kasvaa, sillä näimme matkalla paviaaneja, springbockeja, keihäsantilooppeja ja strutseja. Huomenna jatkamme Svakopmundiin, joka on täkäläisillekin lomakohde: merenrantakaupunki viehättävine katuineen, ravintoloineen ja hotelleineen. Siellä olemme jopa 3 yötä, pisimpään yhdessä paikassa tällä matkalla. Ohjelmassa on mm meriretkimkatsomaan kaloja - ja ehkä nisäkkäitäkin (en nyt ihan tarkkaan muista, mitä).

Namibiaa ristiin rastiin

Matka Namibiaan on ollut pitkään haaveissa. Olen käynyt useissa Afrikan maissa, mutta työn merkeissä tapahtunut pikavisiitti Namibiaan 2000-luvun alussa herätti vahvan halun palata juuri tähän maahan.

Namibian historia, sen kiinnekohdat Suomeen ja uskomattoman monipuolinen luonto olivat pontimia. Namibia on suuri mutta harvaanasuttu maa Afrikan mantereen länsirannalla, sen eteläisessä osassa. Maan itsenäinen historia on lyhyt ja kietoutunut sekä suomalaisen lähetystyön historiaan että sinnikkääseen suomalaiseen, rauhanneuvottelija Martti Ahtisaareen. Niinpä maassa onkin runsaasti lapsia, joilla on supisuomalainen etunimi. Martti lienee suosituimpia, sekä ensimmäisen lähetyssaarnaaja Martti Rautasen että prseidentti Ahtisaaren mukaan.

Tänä vuonna vietämme joulun Ambomaalla, "pakanalähetyksen" syntysijoilla. Jokainen pyhäkoulua käynyt ikätoverini muistaa puheet pakanoista ja neekereistä ja laulun mustasta Saarasta. Tältä osin historiankirjoitus ei kestä nykyistä kriittistä lukemista. Sittemmin on kuitenkin todettava, että vaikka suomalaisten lähettien oli pakko pysyä Namibian vuosia jatkuneessa itsenäisyystaistelussa Etelä-Afrikan valkoista apartheidia vastaan puolueettomina, heidän sympatiansa olivat mustien puolella. Monet saivatkin kärsiä siitä maahantulokielloilla.

Oma matkamme toteutuu suomalaisten entisten lähettien perustaman matkatoimisto Koononon ryhmässä. Ainakin voimme odottaa asiantuntevaa opastusta – ja jättää muuten aivot narikkaan, sillä kaikki on järjestetty puolestamme toisin kuin Nepalin reissullamme.

Matkaan saattelee lukuisat kertomukset maasta, korvissa tutut paikannimet ja tarinat seudusta ja sen ihmisistä. Lasteni isoisä oli lähetyssaarnaaja tuolla seudulla. Molemmat poikani ovat tehneet matkan juurilleen, isänsä synnyinmaahan.

Matkatoimistosta on tullut pikkuhiljaa viestejä ja opastusta. Ensimmäiset jännityksen hetket koimme, kun pelkäsimme SAS:n konkurssia. Onneksi sitä ei tullut ja lentoreittimme toteutuu suunnitellusti. Juha Vakkurin "Afrikan ympäri" on yöpyödällä ja pari päivää sitten posti toi kollegalta ylijääneet Malaronet sekä Namibian kartan. Kiitos Kati! Evästeeksi olemme myös saaneet käskyn olla pidättyväisiä matkatavaroiden suhteen. Eiköhän tuo onnistu, selvisimmehän aiemmin kuusi viikkoa kahdeksankiloisella rinkalla!

Nyt sitten odottelemme matkan alkua. Monta asiaa – muun muassa erinaisiä jouluun liittyviä – on vielä hoidettavana, mutta sitten meitä odottaakin jälleen täydellinen irtautuminen arjen rutiineista!

Kotona!

Kahteen viikkoon mahtuneiden kuuden lennon ja kahden junamatkan jälkeen olemme kotona. Ei mahatautia, ei ongelmia, kaikki sujui niin kuin oli suunniteltukin. Eikä kaikkea oltu ihan niin tarkkaan suunniteltukaan.
Yritän ehkä ladata tänne vielä jokusen kuvan, kunhan saamme niitä kameran reilusta tuhannesta otoksesta valittua.
Matka oli antoisa. Näimme paljon, opimme paljon, uskomme, että jatkossakin tällaiset reppureissut kuuluvat suunnitelmiimme. Se Tiibet on edelleen näkemättä...

Panda trip

Chengdun lähellä on suuri pandatarha, jossa voi nähdä näitä hassunnäköisiä eläimiä lähietäisyydeltä. Siellä tehdään myös pandatutkimusta ja saimme seikkaperäisen selvityksen eläimen elinkaaresta. Pandaäidit eivät enää oikein osaa hoitaa syntyviä poikasia, jotka painavat syntyessään 100-200 g ja ovat sangen avuttomia. Niinpä lapsukaiset otetaan inhimilliseen huomaan, joskus tarvitaan keskoskaappiakin. Parittelukaan ei aina onnistu, tarvitaan inseminaatiota. Siemennesteen luovutuksessa käytetäänapuna pandaystävällistä elektrostimulaatiota - ehkä pornolehdistä ei olisikaan paljon apua...

Viimeinen ilta Nepalissa

Huomenna lento Chengduun, jossa suunnitelmissa panda trip eli retki katsomaan pandakarhuja. Kiinassa ei pääse päivittämään blogia, ainakaan täällä käyttämääni reittiä, joten kuulumisia ei kuulu täältä muutamaan päivään.
Ystävämme tällä matkalla tulivat tänne toissa päivänä Kiinan kierrokseltaan. Hyvin oli mennyt heidänkin reissunsa ikävää lentolippuepisodia lukuunottamatta.
Olin tänään yhteydessä meilitse kiinalaiseen matkatoimistoomme ja kaiken pitäisi siellä olla kunnossa ja saamme käyttämättä jääneet deposit-rahamme takaisin. Netti on helpottanut suunnattomasti reppureissaajan elämää ja on aika uskomatonta, että yhteydet pelaavat vaivattomasti täältäkin, varallisuuden suhteen sijalla 133/171 olevasta köyhästä maasta.
Tänään oli ohjelmassa vain käyskentelyä kaupungilla. Siellä oli täkäläisittäin hyvin rauhallista Dashain vuoksi - paitsi markkinapaikoilla, jonne kaikki olivat tungeksineet ostoksille. Onkohan täälläkin alkaneet Dashain jälkeiset alet kuten Suomessa Tapanin päivänä?
Osuimme sattumalta äärettömän kauniiseen, rauhalliseen ja viileään paikkaan, turhaan ei ollut paikan nimi Garden of dreams. Hieno pieni muurien ympäröimä puutarha, kauniita kasveja ja valkoisia paviljonkeja suihkulähteineen. Oli vaikea kuvitella, että vain kivenheiton päässä ovat meluiset ja pölyiset kadut. Keisarin kahvilassa nautimme kahvia ja leivonnaisia (omenatorttua, kookoskakkua, nam).
Laukut on jälleen kerran pakattu. Kaikki tavarat mahtuivat mukaan, vaikka enemmän olisi mieli tehnyt ostaa. Käsityöt täällä ovat erityisen kauniita, niin puuesineet, metallitaokset kuin kudonnaisetkin. Koruista puhumattakaan. Jotain sentään saimme mukaan ja paljon hienoja muistoja, joita voi verestää satoja valokuvia katsellessa. Ehkä joskus vaellukselle?

Tarjolla temppeleitä

Uskonnollisuudella on täällä toisenlainen rooli ihmisten elämässä kuin meillä kotoSuomessa. Suurin osa kansasta on hinduja, toiseksi suurin ryhmä ovat buddhalaiset. Joillakin temppelialueilla nämä uskonnot myös ainakin rakennusten osalta sekoittuvat keskenään. Uskonto ja sen harjoittaminen on kiinteä osa enemmistön jokapäiväistä elämää. Se näyttää silti erilaiselta kuin luterilainen uskon harrastus - eikä vain ulkoisesti. Temppeliin piipahdetaan ohimennen, matkalla töihin tai kauppareissulla. Se kuuluu asiaan yhtä luontevasti kuin meillä hampaidenpesu.
Eilen meillä oli jälleen temppelipäivä. Aamulla piipahdimme "apinatemppelissä", joka on korkealla kukkulalla ja nimensä mukaisesti siellä liikkuu paljon apinoita. Alueella on sekä hindu- että buddhalaisia temppeleitä. Illan kokemus olikin sitten järisyttävämpi. Olimme Pashupatinath-temppelialueella, joka on joen töyräällä, molemmiila rannoilla sijaitseva hindutemppelialue. Rannalla hindut järjestävät omaistensa polttohautauksia, nytkin oli useita menossa. Se on oikeastaan ulkopuolisenkin silmin aika sakraali tapahtuma: omaiset katselevat muutaman tunnin, kun vainajan maalliset jäännökset haihtuvat savuna ilmaan. Ainoa, mikä surettaa, on pyhän joen (Gagnesin sivujoki) saastuminen. Kaikki roska heitetään epäröimättä rannalta jokeen ja joen pinta onkin muovipussien täplittämä. Toisaalta: jos käyhistä köyhimmässä maassa ei aina kyetä suojelemaan ihmistäkään, miten ihminen oppisi suojelemaan ympäröivää luontoa?
Alueella on maan tärkein hindutemppeli, jonne ei edes kaikilla hinduilla ole pääsyä, saati vääräuskoisilla. Katto on kullattu ja ovet hopeaa, meille kerrottiin. Vastarannalta sitä saattoi katsella.
Alueella asustaa joukko kaikkien kuvista näkemiä pyhiä miehiä, saddhuja kalkittuine ihoineen, kasvomaalauksineen, rastoineen ja keltaisine kaapuineen. Friikkisirkus tuli kyllä mieleen... He viettävät koko elämänsä temppelialueella ja rahastavat kuvaamisesta. Marihuanan käyttö on Nepalissa sallittua ainoastaan heille ja sitä näytti kuluvan.
Temppelin kupeessa on vanhainkoti, joka on tarkoitettu sellaisille yli 65-vuotiaille, joilla ei ole omaisia heistä huolehtimassa. Suomalaiseen terkkarin vuodeosastoon tottuneelle kokemus oli - erilainen. Menossa oli dashai-festivaalin vuoksi lahjojen jako, kaikki saivat villapuserot. Ehkä nämä vanhukset olivat hieman meikäläisiä pidättyväisempiä saamisenilossaan? Lahja näytti kuitenkin olevan mieluinen. Miltähän tuntuisi viettää elämänsä viimeiset vuodet krematorion kupeessa?

Society for Local Integrated Development

Vierailimme tänään Patanissa, Solid-järjestössä. Dr Kharki oli äskettäin Suomessa kertomassa järjestönsä työstä nuorten seksuaaliterveyden alalla ja kutsui toimistolleen tavatessamme. Järjestö on sekä Väestöliiton että LSV:n avustuskohde. Se työskentelee nuorten parissa opettaen opettajia toimimaan oikein kasvattajina terveyteen ja seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa sekä suoraan nuoriin liittyvissä seksuaaliterveysprojekteissa. LSV tukee mm parisuhdeväkivallan vastaista kampanjaa. Vierailusta voisin kertoa paljonkin, mutta säästän Syklin lukijoille.
Järjestöllä on Healthy Food -niminen ravintola. Siellä opetetaan syömään oikein ja terveellisesti. Oven suussa on vaaka ja seinälle maalattu pituus-painotaulukko. Tekis hyvää suomalaisillekin... Ei uskoisi, mutta täälläkin roskaruoka on uhka erittäin terveelliselle ja makoisalle nepalilaisruualle. Siihen saimme taas kerran tututstua, tällä kertaa siis
HF -ravintolassa. Riisiä, mausteisiä kasvis- ja kana-mössöjä, kastikkeita etc. Matkalaukkuun on jo hommattu erilaisia masaloita sekä keittokirja. Kotona kokeilemaan!

Äänestämässä

Emme ole kotona ennakkoäänestyksen tai varsinaisen vaalin aikana, joten kävimme antamassa äänemme täällä suurlähetystössä. Muutama muukin oli samalla asialla. Koska jättimäinen Bouddhanath-stupa on samalla suunnalla, jatkoimme sinne.
Stupan ympäristö oli ihanan rauhallinen, puhdas ja hiljainen katujen tohinaan verrattuna. Kävimme myös katsomassa tibetiläisten munkkien luostaria, sen lähemmäs Tibetiä emme nyt sitten päässeet.
Olemme vähän ihmetelleet turistien harvalukuisuutta ja syykin taisi selvitä. On alkamassa paikallinen hindujen Dashai-festivaali, jota voisi verrata jouluumme. Kaikki kynnelle kykenevät menevät kotikyliinsä, tavataan perheitä, syödään hyvin ja annetaan lahjoja. Vaelluksia ei kannata tehdä, kylien majoituskapasiteetti on omien kätyössä ja hinnat pilvissä. Ongelmatkin näyttävät ihan kotoisilta. Lehdissä kysellään ihmisiltä, miten he viettävät Dashaita, varoitetaan yli varojen elämisestä ja haastatellaan ihmisiä, jotka joutuvat tekemään töitä (poliisit, sairaanhoitajat...) juhlapyhinä. Virastot ja osa kaupoistakin on kiinni 20.-23.10. Thamel on kyllä ulkoa kantautuvasta metakasta päätellen auki...
Happy Dashai!

Aamuvarhaisella

Alakerran keittiön astioiden kilinä herätti varhain. Kumma juttu, että rytmi kääntyy täällä vähän väärään suuntaan. No, sittenpä se on kohdallaan heti kotiuduttua. Ja saattaahan se olla niinkin, että päivän kävely katujen kaaoksessa uuvuttaa ja kaataa sänkyyn varhain...
Eilen olimme Patanissa, tarvinneeko mainitakaan, että on Unescon suojeluksessa. Temppeleitä, vanhoja puuleikkauksin koristeltuja taloja. Taksikyyti täällä on seikkailu - useimmiten kuski löytää perille, mutta se kyyti: munuaiset ja hampaat meinaa irrota kuoppaisilla kaduilla ja auton jouset (jos niitä on) valittavat. Joka väliin kiilataan ja tööttäily kuuluu ajamisen rytmiin, se on yhtä luontavaa kuin vaihteen tai jarrun käyttö. Yksi pieni kolarikin nähtiin, auto kääntyi väärään suuntaan, naismopoilijan eteen.
Aamuisin kaupungilla näkee amerikkalaistyylisiä keltaisia koulubusseja ja joillakin alueilla siisteihin koulupukuihin puettuja lapsia ja nuoria koulutiellä. Ja sitten samaan aikaan lapsia resuisissa vaatteissa työssä, myymässä hedelmiä tai muuten auttelemassa vanhempiaan. Se tuntuu pahalta.
Eilisestä lehdestä luin, että köyhyysrajan alapuolella elävien määrää on onnistuttu laskemaan 41 %:sta 32 %:iin tai jopa neljännekseen väestöstä, mutta silti lehden mukaan poliitikot välittävät liian vähän kaikkein huonoimmassa asemassa olevista. Taksikuskit ottavat mielellään kantaa myös politiikkaan. Poliitikkoja on liikaa, kuulemma yksi kuningas olisi parempi. Tosin viimeinen kuningas ei kuulemma miellyttänyt. Täällähän tapahtui 2000-luvun alussa se kuningasperheen sisäinen joukkomurha: prinssi ampui kuninkaan, kuningattaren, 11 muuta kuningasperheen jäsentä ja itsensä. Taitaa olla siis kuningasaines vähissä, vaikka haluttaisiinkin.
Turistin lajiominaisuuksiin kuuluu ostelu. Olemme koettaneet olla hillittyjä ja vastuullisia, paitsi ruuan suhteen, sillä se on täällä hyvää. Tämä on kasvissyöjän paratiisi. Eilen kävimme Patanista tullessa fair trade -myymälässä, jossa myydään reilun kaupan periaatteilla tuotettuja turistien suosimia tuotteita: cashmiria, pashminoita, paperia, teetä, kudonnaisia yms. Huivit olivat kyllä ihania, mutta hillitsin itseni. Vain tuliaisia lapsenlapsille, tyttötavaraa. Kuparisepältä sen sijaan ostimme pannun - ehkä se mahtuu matkalaukkuun, jos sisälle pakataan pyykit?
Trekking-kamaa - samat tuotteet sadoissa kaupoissa - täällä myydään paljon, tietenkin suuren kysynnän vuoksi. Sitä vain ihmettelemme, miksi ainoa suoraan ja sumeilematta kopioitu brändi on North Face? Eiköhän se firma ole halunnut käydä oikeutta merkistään? Crocsitkin on täällä "Crooc".
Tämän päivän suunnitelmiin kuuluu äänestäminen. Se onnistuu lähetystössä, jos vain taksi löytää sinne. Samaan reissuun voi sitten yhdistää vierailun valtavalla buddhalaisella stupalla.

Phewa Lake

Muistoissa jo.

Kathmandulainen ovi

Akvarellit matkassa...

Phewa lake

Näkymä ravintolan terassilta.

Siunattu pädykkä

En siis ole käyttänyt iPadiani stupassa/pagodassa kasteella vaan iloitsen sen ja free-wifin suomasta viihdykkeestä Pokharan lentokentän odotushallissa. Lentomme on 45 min myöhässä, joten odottelemme tässä Buddha Airin kuljetusta takaisin Kathmanduun. Kotimaan tiedotusvälineet manaavat pimeyttä ja sadetta. Täällä on häikäisevä paiste, lämmintä ja kuivaa. En halua herättää kateutta, mutta juuri nyt Suomen syksy tuntuu aika kaukaiselta. Huomisen suunnitlmiin kuuluu Patan, jälleen maailmanperintökohde. Siellä pitäisi erityisesti olla kauppoja, jotka myyvät muuten työllistymättömien naisten käsitöitä. Oli niitä tosin täälläkin, kauniista kudotuista kankaista tehtyjä kasseja ja pusseja. Pso sai joogamattopussin - käy nimittäin äijäjoogassa kotopuolessa. Tänään kävelimme aamupäivällä "kansan pariin" eli pois rannasta, jossa turistit pyörivät. Löysimme myös muutaman vanhan puulaikkauksin koristellun talon, niitä olimme varsinaisesti etsimässä.

Aamu valkenee Pokharassa

Täällä on paljon sähkökatkoja, enemmän kuin Kathmandussa, jossa sielläkin on. Juuri nyt generaattori metelöi alhaalla pihalla. Aamu on hieman pilvinen, vuoret eivät näy. Lentokoneesta näimme jälleen vuoria, ilmeisesti yksi oli Mt Everest. Maisema huoneemme ikkunasta on viehättävä (minusta), olen sen jo maalannutkin. Kathmandussa ei oikein ennätä...

Parrasta ja vähän muustakin

Pson parta on herättänyt täällä poikkeuksellista huomiota. Monet - sekä naiset että miehet - ihastelevat sitä ("nice") ja kysyvät, kauanko on kestänyt kasvattaa se. Mihinkähän tämä oikein liittyy? Täällä on viiksiä, mutta parrat näyttävät liittyvän jotenkin uskonnollisuuteen. Onko minulla siis pyhä mies? Suunnitelmissa oli mennä Sarangkotiin katsomaan Himalajan auringonnousua, mutta taivas on pilvessä. Paikalliset sanovat pilvien lisääntyneen globaalin ilmastonmuutoksen vuoksi. Saattaa ollakin, digiHesarista luettiin, että ilmakehän kosteus on lisääntynyt. Täällä vaikuttaisi olevan melko vähän turisteja, vaikuttaakohan Tibetin rajojen sulkeutuminen asiaan? Nuoria hipahtavia, trekkaajia ja eläkeläisiä. Onkohan kukaan muuten tullut ajatelleeksi kaikkia eläkeiän noston taloudellisia seuraamuksia? He ovat merkittävä turistijoukko ja käyttävät paljon palveluja reissatessaan. Jos tämä ryhmä merkittävästi pienenee, sillä on isoja vaikutuksia, erityisesti maissa, joissa turismi on tärkeä elinkeino.

Kathmandu

Kurkistimme eräästä ovesta kadulla: jouduimme pikku aukiolle, jossa kanat ja lehmät käyskentelivät, äiti pesi lapsiaan rievulla vesisaavista ja riisi oli levitetty kankaalle kuivumaan.

Bakhtapur

Välillä ongelmia kuvien siirrossa...

Lomalla lomasta

Kathmandu on pölyinen, meluinen, pakokaasuinen, kaoottinen - mutta omalla erityisellä tavallaan kiinnostava ja viehättävä. Ehkä sen tekevät ystävälliset ihmiset. Nyt kuitenkin suihkaisimme 25 minuutissa Buddha Airilla Phewa -järven rannalle Himalajan juurelle Pokharaan hengittämään raitista ilmaa. Nyt on varhainen aamu, kukot kiekuvat ja alakerran keittiöstä kuuluu jo kattiloiden kolina. Taivas näkyy olevan pilvessä, lumihuippuiset vuoret eivät näy - mutta eilen nähtiin, jopa residenssimme ikkunasta. Iltapäivä vietettiin järvellä polkuveneessä killuen. Se oli rautainen, jykevää tekoa, joten sillä pääsi järveä ristiin rastiin. Tuntuu polkemislihaksissa, jätän tarkemmän yksilöinnin. Tänään kapuamme venematkan ja muutaman sadan portaan päähän World Peace pagodalle.

Bakhtapurissa tänään

Eilinen vierähti tutustuessa Kathmandun Durbariin eli entiseen kuninkaan palatsialueeseen. Temppeleitä, loputtomiin. Hindulainen kuvakieli avautuu huonosti uskonnottomalle tai luterilaisessa ympäristössä eläneelle, mutta tänään Bakhtiparissa saimme oppitunnin buddhalaisesta kuvastosta, mikä oli sangen kiinnostavaa. Aivan samoin kuin meidän alttaritaulumme kertovat Jeesuksen elämästä, buddhalaiset mandalat kertovat Buddhan elämästä. Ja siitä ei ole puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toisin kuin meidän Jeesuksemme - joka itsekin syntyi pyhästä hengestä - Buddha oli sangen lihallinen ja sitä kuvataan paljon myös uskonnollisessa maalaustaiteessa.
Bakhtapur on ikivanha kaupunki Kathmandun kupeessa, Unescon maailmanperintökohde kokonaisuudessaan. Siellä muuten tehdään käsin hienoa paperia, samoin kuin tehtiin ennen Verlassa, somalaisessa Unescon listalle päässeessä kohteessa. Mukaan tarttui 10 arkkia.
Kaupungissa on kymmeniä kouluja, joiden oppilaat kipittivät tunneille koulupuvuissaan. Päivällä meidät pysäytti noin kymmenvuotiaiden ryhmä, joka projektinaan haastatteli englanniksi turisteja. Kirjoitin yhden tytön vihkoon oman viestini.
Kokemus tältäkin päivältä oli hieno - nyt olemme pyhiinvaeltajien ravintolassa illallisella. Paikallinen ruoka on superhyvää!

Himalaja lentokoneen ikkunasta.

...ja sitte Nepalissa!

Aamulennolla kauniissa säässä Kathmanduun, paikoilla "with a beautiful wiev". Niin totisesti. Korkeimmilla Himalajan huipuilla näkyi olevan lumimyrsky, joten eipä ollut kaihoa sinne. Kathmandussa sen sijaan on helle, mutta ei sietämätöntä, paitsi ilmastoimattomassa autossa. Ilmassa on samanlainen savun (hiilestä? puusta?) tuoksu kuin minkä muistan monista Afrikan kaupungeista ja Mumbaista.
Hotellimme on keskellä Tamelia, kapeita pikkukatuja täynnä kauppoja ja ravintoloita. Autot, mopot ja riksat puikkelehtivat ihmisten seassa, mutta sovussa. Sanotaan, että tämä on turistien suosimaa aluetta, mutta ei täällä kyllä paljoa valkonaamoja näe, enemmän eurooppalainen loistaa kummajaisena. Ehkä se, että Tibet on kiinni, on vaikuttanut asiaan.
Ylihuomenna on tarkoitus suunnata toiseen täällä olevaan UNESCOn maailmanperintökohteeseen Bakhtapurin pieneen kaupunkiin ja sitte ma-ke on vuorossa Pokhara, jonne lennämme. Sieltä lähtevät Himalajan trekkaajat, mutta me emme tällä reissulla vaella, ellei kaupungilla vaeltelua lasketa sellaiseksi. Toivottavasti tiput pysyvät poissa koneen lentoreitiltä ja pysymme ilmassa.
Nepal on kehitysmaa, kuuluu maailman köyhimpien joukkoon. Toki se näkyy täällä, etenkin kaupungin laidoilla. Suunta lienee kuitenkin parempaan. Menen ensi viikolla tapaamaan erään nuorten seksuaaliterveyden parissa toimivan järjestön edustajaa ja toivottavasti saan tehtyä vähän juttuakin. Jäsjestöllä on yhteistyösuhteet suomalaiseen lääkärijärjestöön. Keskeisin ongelma tuolla alueella ovat lapsiavioliitot. Tytöt naitetaan niin nuorina, että koulut jäävät kesken. Ensimmäinen lapsi syntyy 19-vuotiaana (Suomessa 10 vuotta myöhemmin). Siinä on työsarkaa.
Tuosta muistuukin mieleen eräs hiihtomatka nuoremman poikani kanssa. Minulla oli luento ja selvittelin kalvojani mennessä bussissa. Poikani tokaisi: sinä se et äiti lähde minnekkään ilman noita rakkaita työasioitasi! Taitaa olla totta.

Kiinassa!

Lento Chongqingiin oli kuin lennot ovat: ahdasta, kuumaa ja ruoka pahaa. Mutta sentään aikataulussa. Pso joutui passijonossa tehotarkastukseen, mutta päästettiin lopulta maahan. Mitä lie tehnyt? Taksilla siirryimme rivakasti pohjoiselle rautatieasemalle ja etsintöjen jälkeen lipunmyyntikin löytyi kauimmaisesta rakennuksesta. Ystävällisen virkailijan kannustamana vaihdoimme liput aikaisempaan junaan ja soitimme vastaanottajalle, että toimittaa meitä Chengdun itäiselle rautatieasemalle noutamaan tulevan auton tuntia aiemmin. Hakijakin löytyi soittelun jälkeen, asema on valtava!
Kiinalaiset ovat meluisia, mässyttävät ja maiskuttavat syödessään ja lopun aikaa huutavat kännyköihinsä. Ainakin rautatieaseman odotushallissa, jossa metakka oli rikkoa tärykalvot. Junassa sen sijaan oli ripeää, järjestäytynyttä ja siistiä. Aikataulu piti huomattavsti VR:tä paremmin.
Täällä on kovin sumuista ja viileää. Hostelli on trekkaajien paikka, 30-40-vuotiasta porukkaa kaikkialta maailmasta. Ei ruuhkaista, ilmeisesti siksi, kun Tibetin rajat ovat kiinni. Ruumis ei tiedä, onko yö vai päivä, kahvin voimalla yritetään vielä valvoa vähän aikaa, että päästään johonkin rytmiin. Huomenna aamulla lento Kathmanduun, siellä onneksi aikaero on vain 2t 45min. Ja luvassa suomalaisittain hellettä, mutta ei liian.
Kinassa näyttää some olevan rajoitettu: fb:iin tai blogiin suoraan ei pääse. Mutta toivottavasti huomisesta asiat ovat paremmin.
Päivitti Merja

--

Kiina ja Nepal odottavat

Meidän ei koskaan pitänyt lähteä tälle matkalle. Oli ihan muita suunnitelmia. No, ne suunnitelmat ovat edelleen voimassa, mutta tämä tuli extrana.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti lentää Kiinaan, hypätä sieltä Lhasaan menevään junaan, siirtyä jeepillä Himalajan yli Nepalin rajalle ja Nepalin kautta palata jälleen Kiinaan. Vaan eipä toteutunut tämä suunnitelma, Kiina sulki Tiibetin rajat länsimaisilta turisteilta juuri sopivasti, ja niin lennämme sitten Kiinana kautta Kathmanduun. Ei haittaa, sekin on näkemättä.
Hieman meinasi tulla harmaita hiuksia, sillä kiinalainen matkatoimistomme ilmoitti, ettei ole saanut kohtalaisen suurta etumaksuamme. Parin päivän pankkiselvittely ja pieni vinkki lakimiesten ammattikunnan olemassaolosta myös kaukaisessa Suomessa auttoi rahojen löytymisessä ja nyt kaikki näyttää jälleen hyvältä.
Lennämme siis ensi viikolla Chongquingiin, sieltä junalla Chengduun ja sieltä taas jäykkäsiipi kuljettaa meidät Kathmanduun. Puolikas ryhmästämme jää aluksi tutustumaan Etelä-Kiinan ihmeisiin.
Viisumit on hankittu ja mukana pino erilaisia elektronisia lippuja. Nepalissa ei ole vaellussuunnitelmia - maratonarin on vaikea siirtyä sadan metrin juoksijaksi... Jos kipinä syttyy siihen maahan, aina voi palata ja vaeltaa pidemmän reitin; tämän kertainen lyhyt visiitti ei sitä mahdollista.
Kathmandusta on tarkoitus pyrähtää lentäen Pokharassa, josta Himalajan huiput näkyvät - kirkkaalla säällä. Lisäksi tapasin Suomessa sikäläisen SOLID -järjestön puheenjohtajan, jonka kanssa sovin, että menen tutustumaan järjestön toimintaan, kyseessä on nuorten seksuaaliterveyttä edistävä kansalaisjärjestö. Juttua siis luvassa Sykliin.
Kamera ja akvarellit pakataan reppuun, toiveissa olisi kuvia laajemmallekin yleisölle. Jos tietoliikenneyhteydet sallivat, luvassa on päivityksiä tänne.

Stendahlin syndroma Chagallista

Pääsimme sittenkin sekä Matissen että Chagallin museoon. Otimme bussin kauimmaiseen ja laskueduimme sieltä mäkeä alas seuraavaan. Matissen museo sijaitsee hänen vanhassa kotitalossaan. Teokset eivät tehneet suurta henkilökohtaista vaikutusta, vaikka ei pahaa sanaa niistä. Jotkut olivat - seesteisiä. Talo oli hieno, saattoi kuvitella hänet niihin huoneisiin. Vanhemmiten hän alkoi kärsiä tules-vaivoista ja niinpä naispuoleiset assistentit asettelivat Matissen leikkaamia kuvioita suurille kankaille, mestarin ohjeiden mukaan. Chagall sen sijaan kolahti. Ytimen muodostaa 17 suurta raamattu-aiheista teosta 60-luvulta. En ollut oikeastaan koskaan tajunnut, että hän työskenteli niinkin myöhään. Nykyään hurmio iskee aika harvoin, mutta nyt iski. Lisäksi katsoimme filmin, josta paljastui henkilöhistorian lisäksi myös vähän hänen työskentelytapaansa. Töissä on loputtomasti katsottavaa, paljon (uskonnollista?) symboliikkaa, hienot kirkkaat värit, kiinnostava vähän epäortodoksinen sivellintekniikka. Koska itseni pitäisi pikkuhiljaa valmistautua elokuun näyttelyyn "Elämää taiteessa", sain paljon ajateltavaa. Hieno taiteilija, jonka intohimo maalaamiseen säilyi kuolemaan saakka. Pistäydyimme myös Cannesissa. Paljon merkkiliikkeitä, rantabulevardi oikeastaan aika vaatimaton - tai einyhtä hulppea ja avarakuin Nizzassa. Kuulut palmut nähtiin, latvatupsu oli kovin kutistunut. Hyvä mieli jäi koko reissusta, seutu on visiitin väärti. Julkisilla pääsee kätevästi ympäristöön, ruoka on kelvollista joskin kotimaata kalliimpaa ja ilmasto kesäkuussa sopiva pohjoismaisellekin.

Lomalla Nizzassa - ja vähän ympäristössäkin

Ei ole Nizza suuresti muuttunut 15 vuodessa. Asutus on laajentunut ympäröiville kukkuloille ja entiset hiekkatiet lähikyliin on asfaltoitu. Täkäläiset eläkeläisrouvat ovat yhtä ruskeita ja kurttunahkaisia kuin ennenkin. Turistilaumat seilaavat Enkelten bulevardilla kalvakoina ja pyylevinä. Sesonki ei ole vielä kuumimmillaan, paikalla ovat vain eurooppalaiset eläkeläiset. Suomalaisiin törmää tämän tästä. Seurueeseemme kuuluu yksi kaksivuotias, joten se määrittää jonkin verran tekemisiämme. Junalla on ajeltu ensin Mentoniin, jossa kahlailtiin rantavedessä ja sitten Monacoon, jossa merimuseon kymmenet akvaariot ja niiden oudot elävät jaksoivat kiinnostaa juuri sopivasti. Me aikuiset taas ihmettelimme sataman ökyveneitä - ihmettely kun kuuluu turistin velvollisuuksiin. Me aikuiset yritimme Foundatin Maeghtiin, mutta siellä oli näyttelynvaihto menossa ja vain yksi sali ja puutarha auki. Vaikuttava paikka se oli silti. Läheinen St Paulin kylä on muuten viehättävä, mutta toimii nykyisin vain turismin ehdoilla: ravintoloita, matkamuistoja ja gallerioita, joissa myydään "taidetta". Myös Chagallin museoon kävimme pyrkimässä, mutta tietenkin päivänä, jolloin se oli kiinni (ti). Päädyttiin nykytaiteen museoon, josta pidimme. Tiivis sopivan kokoinen ja kiinnostava kokoelma. Olimme siellä toisenkin kerran, lapsenvahteina, että vanhemmatkin pääsivät katsomaan näyttelyn. Tällä kertaa tutustuimme ulkotiloihin ja puutarhaan. Pienellekin riitti ihmettelemistä, vaikka tärkein oli teräksisen suihkualtaan pohjalle ruostuneiden kaljapullonkorkkien jättämät jäljet. Residenssimme sijaitsee rannalla, mereen päästäkseen tarvitsee vain ylittää bulevardi. Käymme joka aamu uimassa, muuten olemme nauttineet merestä lähinnä ikkunasta katsellen. Auringonotto ei kuulu harrastuksiimme ja onneksi se nykyään on lähes kiellettyäkin. Täällä on kyllä paljon niitä, jotka eivät sitä tiedä. Vielä muutama päivä, ehkä yritämme vielä päästä sinne Chagallin museoon ja ehkä Matissenkin ja Cannesissakin voisi käydä.

Matkalla perillä

Matkalla

Olin siis Tallinnassa...

Tallinna näytti parhaat puolensa: yhtä sadepäivää lukuunottamatta sää oli otollinen sekä kongressissa käynnille että kaupungilla hortoilulle.
Kulttuuriakin matkaan mahtui. Vierailimme Adamson-Ericin museossa, joka oli käynnin väärti: sopivan pieni, erittäin kiinnostava. Kongressiin kuului konsertti Nokia -musiikkitalossa ja lisäksi meillä oli liput Modigliani -baletin maailman ensi-iltaan. Klassista musiikki, klassista liikekieltä - ja hienosti pukeutuneita tallinnalaisia. Huippukorkeat korot eivät aiheuta tallinnattarille minkäänlaisia ongelmia!
Ruoka on tallinnassa mainitsemisen arvoinen juttu. Tutuiksi tulivat Kamahouse, Alter Ego, Moonkohvik, Leib, joitakin mainitakseni. Kaikkia voi suositella, joihinkin tarvitsee kyllä pöytävarauksen ainakin illalla. Mahtavat leivonnaiset löytyvät Solaris -keskuksen neljännen kerroksen kahvilasta.

EBCOG Tallinna

Ensi viikolla olisi tarkoitus vierailla Tallinnassa, oman alan eurooppalaisessa kongressissa. Töiden ja toisaalta seuraavan päivän aikataulun vuoksi joudun lähtemään tiistai-illan myöhäisellä laivalla. Sain vinkin: kannattaa otta punainen miniristeily, sillä pääsee perille kymmenellä eurolla! Näin tein, paluu nopealla laivalla maksoi sitten yli kolme kymppiä. Tarkoitus on majailla ystävän sohvalla, joten suurin menoerä matkalla on kongressin osanottomaksu. Ruokakaan ei ole Tallinnassa kiskurihintaista ja ystäväni jo vihjaisi, että tiedossa on mukavia ravitolaelämyksiä, joita ei löydy turistioppaista. Siellä pulpahtelee uusia ravintoloita tuhkatiheään, joten mikään opas tuskin pysyisikään perässä. Olen todella pienen piristyksen tarpeessa, joten paikoin vaatimaton kongressiohjelma palvelee mainiosti tätä funktiota. Edistys on edistynyt kongressijärjestelyissäkin: abstarktikirjan saattoi kopioida pdf-muodossa iPadiin etukäteen kongressin kotisivuilta. Vältyn kirjan kanniskelulta ja kotiin kuskaamiselta ajatellen, että palaan vielä joihinkin aiheisiin. Ikinä en palaa. Nyt vain toivon kauniita säitä.

Twomblyn punatulkut

Olimme Tukholmassa Modernan näyttelyssä Turner, Monnet, Twombly. Matka oli hyvin kuoppainen, nukkumisesta ei tahtonut tulla laivalla mitään. Aallot pamahtelivat laivan kylkiin, laiva sekä rullasi että keinui. Vähän pimeässä pelottikin.
Näyttely palkitsi vaivan. Rinnastukset näiden kolmen melkein perkkäin eri aikoina eläneen taiteilijan välillä olivat osuvia, jopa häkellyttäviä. Kaikilta oli saatu kasaan edustava otos tuotannosta ja ryhmitelty teemoittain. Turnerin udut, Monnetin lila ja Twomblyn salaperäiset kirjoitetut viittaukset puhuivat keskenään. Meillä on tapana valita kustakin näyttelystä paras teos. Nyt olimme melko yksimielisiä. Paras Turner oli "Sun Setting over a Lake", paras Monnet "Matinee sur la Seine" ja paras Twombly Vuodenajat -sarjan "Summer". Ja punatulkut olivat teoksessa "Petals of Fire". Eivät ne olleet mitään tulkkuja, mutta toisistamme riippumatta erään ystäväni kanssa näimme ne.