lauantai 5. toukokuuta 2018

Ostoksilla

Vieraassa maassa on hauska käydä erilaisissa kaupoissa. En nyt puhu vaate- tai kenkäkaupoista vaan ihan tavallisista ruokakaupoista, rautakaupoista, puutarhaliikkeistä, viinitarvikeliikkeistä ja kirpputoreista. Niissä pääsee kurkistamaan paikallisten ihmisten elämään, ainakin kulutuksen näkökulmasta.

Ruokakauppojen valikoimat poikkeavat oikeastaan aika vähän meikäläisistä ja täällä on paljon ulkomaisia ketjuja: Tesco, Coop, Spar, Pennymarket. Suurin ero taitaa olla se, että ruokakaupoissa myydään niin viinejä kuin viinaakin. Paistopiste löytyy ainakin isoista marketeista. Hedelmävalikoima on suomalaista suppeampi, noudattaa ilmeisesti kausivaihtelua ja suosii kotimaista tuotantoa. Mansikat (eper) ovat juuri alkaneet kypsyä ja niitä myydään teiden varsillakin. Tuoreita yrttejä ei juuri näy. Lihaa saa tuoreena, mutta kalaa ei löydy muualta kuin pakastealtaasta. Rahka on murumaista, vähän kuin meidän raejuusto. Kerma ei osunut silmiin, mutta hapanmaitotuotteita on paljon.

Rautakauppa löytyy omastakin kylästä, käytiin vaihtamassa kaasupullo ja ostamassa koukkuja ja viinikanistereita. Palvelu on täällä vielä kunniassaan. Olisi ollut myös Fiskarsin isot oksasakset.

Puutarhaliikkeeseen Balatonilla poikettiin uteliaisuuttamme ja ostettiin kolme pientä havua ja neljä erilaista yrtin tainta. Olisi tarkoitus kokeilla, mitä tykkäävät Suomen ilmastosta - ei tule järin kallis kokeilu.

Szerencsin kirpparillakin käytiin, ulkomailla se on erityisen kiehtovaa. Nyt ostettiin 1000 ft:lla (reilu 3 euroa) amerikkalainen retro-kylmälaukku, Playmaten Igloo. Se kuuluu samaan kategoriaan 50-60-lukujen Tupperwaren kanssa. Samasta boksista näkyi nettikirppiksellä olevan hintapyyntö 30 eur. Koskaan ei tiedä, mitä eteen tupsahtaa. Tokajista löytyi kirpparilta tehdasvalmisteiset puujalat, olisiko tiikkiä? Saa nauraa...

Tänään on edessä auton pakkaaminen. Katsotaan, miten saadaan kaikki aarteet mahtumaan, viiniäkin on lukuisia pulloja. Ajamme aamulla aikaisin vielä Miscolcin antiikkimarkkinoille ja sieltä sitten kohti Puolaa ja Bialystokia.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Lomaa lomalla

Aikaisempina vuosina olemme jo ehtineet kierrellä lähitienoon nähtävyydet, osan pariinkin kertaan. Kun nyt olemme omalla, vähän vuokra-autoa isommalla autolla, päätettiin tehdä pidempi retki, Balatonille.

Auton mittari näytti korkeimmillaan kolmeakymmentä ulkolämpöastetta, joten siltäkin kannalta meno tuntui rantalomalta. Ajoimme moottoritietä Budapestin ohi ja vastapäivään Balatonin ympäri. Syömään pysähdyttiin matkan pakollinen pizza Balatonfüredissä. Balaton näyttää oikeasti turkoosilta, kuten jossain jutussa sanottiinkin. Rannat ovat monin paikoin matalat ja kasvavat korkeaa kaislaa. Pohjoispuolella rannasta nousevat korkeat rinteet, eteläranta on alavampaa. Varsinaisia rantamökkejä on vähän, sen sijaan rantoja reunustavat kylät, joissa on sekä yksityisiä osin hulppeitakin huviloita ja mökkejä ja sitten erilaisia ja eritasoisia majoitusliikkeitä. Monet ovat vielä suljettuja, sesonki ei ole alkanut.

Varasimme netistä eilen yösijan Siòfokista, joka on netin mukaan kesällä ”bilekeskus”. Eipä ole nyt, hiljaista on kuin huopatossutehtaassa. Asumme kauniissa entisöidyssä 1800-luvulta peräisin olevassa Villa Jòkaissa. Huvilaa ympäröi kaunis piha-alue ja huone on kooltaan kuin iso olohuone, erikoisuutena poreamme nurkassa. Käytimme kuitenkin ihan tavallista suihkua. Respan rouva oli erittäin ystävällinen ja kertoikin jo odotelleensa meitä suomalaisia. Hänellä on toinenkin Villa ja sielläkin on nyt kuulemma suomalaisa.

Majapaikastamme on vain reilu sata metriä puiston reunustamalle rannalle. Joutsenet uivat vedessä muutaman seurueeseen eksyneen sorsan kanssa. Rannalla oli lähinnä lapsiperheitä, nuoriso lienee joko muissa puuhissatai pussikaljalla muualla. Eläkeläisiäkään ei täällä juuri näkynyt, Balatonfüredissä heitä oli.

Balatonin ympäristö näyttää vauraammalta kuin Tokajin alue, mikä on ymmärrettävääkin. Viinitiloja ja -tupia piisaa. Ostin kuitenkin marketista muutaman täkäläisen viinipullon - pari roseeta (kun se tuntuu nyt olevan kovasti muodissa) ja pari semi-dry sargamuscotalya. Semi-dry sopii hyvin siipikarjan kanssa nautittavaksi, olen oppinut.

Huomenna ajelemme takaisin ”kotiin”, katsotaan, köydämmekö jonkin toisen reitin.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Pyöräily Tokaij-vuoren ympäri. Check.

Vapunpäivän aamuna pieniä kivitöitä ensin, sitten kaivettiin fillarit esille. Pesu ja ilmaa renkaisiin.

Kylältä kuului lähinnä unkarilaiseksi kansanmusiikiksi tulkittavaa ääntä. Käytiin tarkistamassa - kylän yritykset (mm Puklus -viinitila) ja järjestöt (mm eläkeläisten klubi) olivat järjestäneet vapputapahtuman. Ilmeisesti kansantanssit oli jo tanssittu, vuorossa oli kylän naisten joogaa siihen sopivan musiikin tahdissa. Näimme aurinkotervehdyksiä ja alaspäin katsovan koiran. Edistys ja kansainvälisyys näyttää tulevan Bodrogkeresturiinkin. Lapsille oli jousiammuntaa ja tynnyrin päällä keikkumista, ainakin. Makkaranpaisto oli tullut tännekin.

Pyöräilimme Tarcalin kautta Tokajiin. Osa tiestä oli uusittu, ilmeisesti rekkaliikenteen ohjaaminen sitä kautta oli vauhdittanut asiaa. Oma kylämme on hiljentynyt, enää kylän läpi ei saa ajaa rekoilla. Tokajissa oli runsaasti väkeä liikkeellä, jäätelökioskeihin oli pitkät jonot. Me poikkesimme entuudestaan tuttuun Babi Huliin (konditoria-kahvila) leivoksille ja kahville. Bogacsojakin lähti mukaan pussillinen.

Tokajissa lienee ollut äskettäin jokin ”viini- ja kulttuuritapahtuma”, viininkorjuujuhlista tutut kojut olivat vielä pääkadulla. Myynnissä näkyy olleen juomia kansainväliseen tapaan (olutta, jägermeisteria, viskiä etc) ja ohjelmassa mm karaokea. Nämä juhlat näyttävät omaavan tutun kansainvälisen konseptin, metrilakua unohtamatta. Vappu sen sijaan ei täällä juuri muuten näy, ainakaan työläisten juhlana.

Kun ajelimme täällä ensimmäisiä kertoja pyörillä, ainoat kanssapyöräilijät olivat joko kilpapyöräilijöitä tai vanhoja pappoja tai mummoja rämäpyörillään. Nykyään täällä näkee jo nuoria ja keski-ikäisiäkin fillaroimassa, joillakin jopa kypärät päässä. Muutos siis sekin.

En tiedä, onko silmä vain tottunut vai onko muutos todellinen, mutta taloja ja pihoja näyttäisi kunnostetun sitten alkuvuosien. Rehellisesti on sanottava, että kylät täällä kyllä päihittävät kauneudessaan ja siisteydessään kotimaiset. Taloja on edelleen paljon myynnissä, meidänkin kylässä. Nuoret karkaavat kaupunkeihin, parkymppisiä ei täällä paljoa näe.


maanantai 30. huhtikuuta 2018

Vappu on työn juhla

Vapun aatto on kulunut pienissä puuhissa. Siippa maalasi sisäänkäynnin katon, joka on odottanut pintakäsittelyä jo jokusen vuoden. Lasuuri oli riittoisaa, mutta ei tarpeeksi: muutama lauta jäi peittämättä. Pitää ostaa toinenkin purkki, voihan lopulla sitten joku halukas maalata pinnan vielä toiseen kertaan. Minä tein pieniä pensashommia - katkoin kuivat oksat viinikellarin katon pensastosta. Siinäpä tärkeimmät.

Käytiin pienellä kävelyllä kylällä. Rautakauppa oli vapun kunniaksi kiinni, mutta ruokakaupasta saimme sitruunoita ja jäätelöt, jotka nautiskelimme kylän ”mummopenkillä”. Pistäydyin myös vastapäisessä pikkupuodissa, siellä oli omenia ja vihanneksia. Ihan sympatiasta ostin kurkun ja punaisen paprikan hintaan 230 ft (73 snt).

Eilen käytiin tarkistamassa talon yläpuolelle kohoava Tiza -”vuori”, kylämme panoraamapaikka. Kaunista oli ja kauas näkyi. Paluu tuttuun tapaan hautuumaan kautta, jonka muovikukat eivät lakkaa hämmästyttämästä. Törmäsimme myös rantakäärmeeseen (elävä) ja kyyhyn (kuollut).

Tämän suurempia ryminöitä ei täällä vappuun kuulu, ei meillä eikä naapurissakaan. Vain haikarat kalisuttavat nokkiaan ja metsäkyyhkyt kujertavat.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Kaikki hyvin talossa ja puutarhassa

Sikeästi nukutun yön jälkeen päivä valkeni puolipilvisenä, mutta kirkastui sittemmin. Lämpötila suomalaisen helteen puolella.

Viinitarha on erinomaisessa kunnossa ja köynnökset hyvin hoidettuja, ainakin maallikon silmään. Kaikki on hyvässä kasvussa ja muutamat paleltuneet uudet köynnökset korvattu uusilla. Ruohokin on ajettu sekä tarhasta että puutarhasta. Uudet hedelmäpuut ovat kaikki kestäneet talven, samoin viikunat. Viime vuoden kvitteneistä pöydällä odotti kahdeksan purkkia hilloa. Uskomatonta, miten täällä kaikki kasvaa nopeasti, kun Suomessa omenapuunkin varttumista saa odotella ikuisuuden. Sanotaanpa Karolysta mitä tahansa, en tiedä, miten tulevaisuudessa selviämme ilman häntä ja Katia. Tosin ilmeisesti Karolykin käyttää ”vuokratyövoimaa” ja toimii itse enemmän työnjohtajana, joten ehkä tällainen järjestely on tulevaissuudenkin ratkaisu.

Tänään rohkaistuin kellariin, siistiä ja säntillistä sielläkin. Tällä kertaa uusi terästynnyrimme oli täynnä viiniä ja loput vuoden -17 sadosta oli lasipullossa. Pullossa on merkinnän mukaan 54 litraa ja terästynnyri oli lähes täynnä. Teräksisestä maistoimme ja minusta se on erinomaista. Hapokasta ja kuivaa. Sitä tuonemme Suomeenkin.

Sen viiden vuoden aikana, mitä olemme täällä olleet, tuntuu, että moni asia on edistynyt. Taloista pidetään parempaa huolta, teitä korjataan, viiniviljelykset kukoistavat. Tarhamme yläpuolisessa rinteessä oli aikaisemmin hoitamaton villiintynyt viinitarha, nyt köynnökset on leikattu ja rikkaruohot poistettu.

Huomenna on vapunaatto, joten kävimme naapurikaupungin Tescossa ruokaostoksilla. Siellä kaikki oli ennallaan, ainoastaan juustokaapin paikkaa oli muutettu.

Pieniä projekteja suunnitteilla. Ostimme Tescosta ”lasuuria”, jolla voisi peittää sisääntulon katon. Ihan samaa sävyä (kastanja) ei löytynyt, kokeillaan mahongilla. Pieniä puutarhatöitäkin voi tehdä, viinikellarin katon pensaassa on kuolleita oksia ja vähän rikkaruohoja kukkapenkeissä, joita kitkeä. Suvin ruusukin on kestänyt talven ja voi hyvin. Pääasiassa tarkoitus on kuitenkin nauttia keväästä ja kesästä, se on ollut Suomessa harvinaista herkkua.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Kevätreissu Tokajiin 26.4.-7.5.2018

Kevät on ollut Suomessa kylmä ja myöhässä. Olemme olleet useana keväänä heti vapun jälkeen Bodrogkeresturissa, vähän vaihtelevissa keleissä. Kerran oli tosikylmääkin ja satoi. Muistan palelleeni. Nyt on luvassa suomalaisittain hellettä. Kun ajoimme illalla talon pihaan, mittari näytti +25.

Viimeisestä automatkastamme tänne on neljä vuotta. Nyt päätimme kokeilla yölauttaa: auto illalla lauttaan, hyttiin nukkumaan ja aamulla ulos laivasta klo 6. Toimi erinomaisesti. Koska ei ole turistisesonki, henkilöautoja oli vain kourallinen. Pääsimme illalla jonottamatta laivaan ja aamulla olimme jo 5.50 tien päällä. Tallinna oli pilvinen ja kolea, +5. Liikennettä oli perjantai-aamuna tuskin ollenkaan. Vettä vihmoi vähän väliä.

Ajelimme Pärnuun saakka aamiaiselle. Löysimme viihtyisän hotellin aamiaistarjoilun (15 eur). Koska luonto niin Suomessa kuin Virossakin on vielä talvihorroksessa, aloimme kytätä hiirenkorvia. Pärnun jälkeen ensimmäiset ja siitä kevät alkoi edetä. Pellot olivat kauniin vihreitä jo Riikan paikkeilla, valkovuokot kukkivat. Puolaan päästyä kevät repesi: omenapuut ja tuomet kukkivat ja lämpötila alkoi pikkuhiljaa kohota.

Yövyimme perinteisesti Bialystokissa Cristalissa. Sen etuja ovat erinomainen sijainti, vartioitu parkkialue, loistoaamiainen munakkaineen ja smootheineen. Olimme niin väsyneitä, että huoneeseen päästyämme kuukahdimme yöunille. Kun aamulla mainitsin, ettemme vakiasiakkaina saamiamme olut/kahvi/teevouchereita jaksaneet käyttää, kun ikä painaa, respan neiti kysyi ikääni. Kuultuaan kehui minun näyttävän nelikymppiseltä, mitä en tietenkään uskonut, mutta varasin oitis huoneen myös paluumatkalle.

Toinen ajopäivä valkeni aurinkoisena. Jos ensimmäisenä päivänä pääsimme nauttimaan hyväkuntoisista nopeista osin nelikaistaisista teistä, toisen päivän ilona ovat hienot maisemat. Teiden kunto on selvästi kohentunut aikaisemmasta. Kuopista ja syvistä ajourista ei ole tietoakaan. Reittimme itäisessä Puolassa kulkee pikkukylien läpi ja on siksi nopeusrajoitusten vuoksi hidas, mutta teitä on todella kunnostettu ja kylät ovat siistejä ja hoidettuja. Kun tähän vielä lisää juuri puhjenneen kevään, emme valita ajomatkaa.

Via Baltica on perempikuntoinen kuin suomalaiset moottoritiet ja siellä vallitsee hyvin samanlainen ajokulttuuri kuin Suomessakin. Puola on vähän toista maata. Mustilla Bemareilla/Audeilla/Mersuilla kaahaavat ovat aikamoisia fakiireja ohituksissaa. Liikenne on kuitenkin hurjastelijoista huolimatta joustavaa. Teiden reunoilla on usein leveä piennar ja katkoviiva, mikä tarkoittaa sitä, että hitaammin ajava väistyy reunaan ja antaa tietä nopeammille. Ohitukset kolme rinnan ovat sääntö ja siihen itsekin tottuu. Kyllä siellä tosin vähän mällätäänkin. Aamun ensimmäisenä tuntina näimme kaksi peurakolaria ja yhden mytyn, jossa oli ojassa kaksi autoa rutussa päällekkäin. Ihmiset olivat ilmeisesti juuri kömpineet ulos, emme jääneet kyselemään. Slovakian puolella nähtiin vielä yksi moottoripyörän ja henkilöauton kolari. Heti sen jälkeen oli omakin ruttu lähellä, nuori mies yritti ajaa eteen kolmion takaa.

Unkarin puolella on jo täysi kesä. Omena- ja kirsikkapuut ovat jo kukkineet, talon pihassa kukassa olivat syreenit, kielot ja pionit. Tuoksu oli huumaava. Nopea silmäys kertoi viinitarhan olevan erinomaisessa kunnossa ja piha-alueiden ruoho leikattu. Viikunat ovat tänä vuonna kestäneet hyvin talven ja oksissa oli runsaasti raakileita. Magnoliakin kukki.

Talossa ei näy talven vaurioita, kaikki näyttää olevan kunnossa. Viileää toki oli sisällä, kun ikkunat ja ikkunaluukut ovat olleet kiinni. Karoly oli onneksi avannut ikkunoita, joten talo tuulettuu ja kosteus häviää lähipäivinä. Uskokaa tai älkää, viinikellariin ei vielä jaksettu. Raportoin viinin laadusta tuonnempana.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Loppusanat

Matka on nyt takana ja tänään nielaisemme viimeiset Malarone-tabletit. Olemme terveitä, osallistumme vielä ESBL-jatkotutkimukseen, joka edellyttää vain näytteiden lähettämistä tutkimuskeskukseen.

Suosittelenko matkaa? Kyllä, ehdottomasti. Beniniin ei tulisi muuten mentyä ja siellä voi nähdä vielä palasen vanhaa Afrikkaa ja afrikkalaista elämäntapaa. Vaikka elämä on niukkaa, hakuna matata! Suomalainen 30 vuotta Grand Popossa toiminut kulttuurikeskus ei ole pilannut kylää, saapa nähdä, tekeekö 800 hengen suomalaisinvaasio sen. Rokotetutkimuksesta on tulossa myös sosiologinen tutkimus ja dokumenttifilmi, ne tuonevat lisävalaistusta asiaan.

Mitä olisin kaivannut enemmän? Retkiä oli riittävästi, liikaakin. Sen sijaan olisin kaivannut enemmän tietoa paikallisesta luonnosta ja elämäntavasta. Villa Karon johtaja Mr Kwassi piti luennon woodoo-uskonnosta; ehkä myös mainitsemistani asioista olisi voinut olla luento kiinnostuneille, ehkä pienet retketkin.

Liikaa oli sen sijaan käyntejä turisteille tarkoitetuissa kaupoissa ja toreilla. Ymmärrän toki idean, mutta esimerkiksi Lomen torin olisi voinut jättää väliin ja käyttää enemmän aikaa taidemuseoon, se oli ainutlaatuinen.

Useat rokotetutkimusryhmät ovat keränneet kolehdin johonkin kylän kohteeseen. Me lahjoitimme yhdelle yläasteelle aurinkopaneelit ja pääsimme tutustumaan kouluun. Luokissa oli myös tyttöjä, vaikka poikia näyttikin olevan niukka enemmistö. Alle kolmannes naisista osaa lukea, miestenkin luku on alle puolet. Beninissä on havahduttu tyttöjen kouluttamisen tarpeeseen ja siksi tytöt pääsevät kouluun ilmaiseksi kolme ensimmäistä vuotta.

Turismi tuo väistämättä myös lieveilmiöitä. Niihin suhtautuminen sekä paikallisten että turistien taholta on ristiriitaista. Miehet hakevat seksiseuraa ja puolisoita Thaimaasta, naisten vastaava turismi suuntautuu afrikkalaiseen Gambiaan. Ilmiö on alkanut näkyä myös pienessä Grand Popossa. Kylän nuoret miehet olivat kovasti aktiivisia ryhmämme yksin matkustavia, etenkin nuoria tai nuorehkoja naisia kohtaan. Hakeuduttiin puheisiin, tultiin hotellialueelle hieromaan tuttavuutta, pyydettiin yhteystietoja ja jopa käytiin yöllä koputtelemassa ovelle. Osa ei pidä tätä ongelmana, osa kokee kiusallisena. Miehet eivät myöskään vähästä luovuta eivätkä pahastu torjunnasta, vaan yrittävät uudelleen ja uudelleen. Jos haluaa tältä välttyä, pitää ilmeisesti aika tiukasti ilmaista ei-kiinnostuksensa.

Nyt jäämme siis odottamaan jatkoa: tutkimustuloksia ja dokkaria. Jokainen kokee matkan varmasti omalla tavallaan, tämä oli minun kokemukseni.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Vinkkejä lähtijöille

Terveyteen ja sairauteen liittyvistä asioista pitää huolen tutkimustiimi. Saat ohjeet rokotuksista, malarialääkityksen etc. Osaksesi jää toivoa, että päädyt tutkimusryhmässä saamaan vaikuttavan rokotteen. Siitä saattaa sittenkin olla hyötyä. Söimme siipan kanssa samaa ruokaa, kävimme samoissa paikoissa ja muutenkin toimimme melko identtisesti. Siippa sairastui, minä en.

Lento kestää kotoa Grand Popoon käytännössä vuorokauden, kahdella vaihdolla. Ethiopian Airlines on kuin mikä tahansa muu lentoyhtiö. Lennot saattavat olla vajaita. Kun kuulet kuulutuksen ’boarding completed’ ja bongaat tyhjän penkkirivin, syöksy välittömästi sinne. Saat oivan sängyn, Tukholma-Addis Abeba -väli on yölento. Oma niskatyyny on ehdoton, mukavat väljät vaatteet samoin. Lennot vaativat asennetta, mutta kyllä niistä hengissä selviää.

Perillä on kuuma. Siis erittäin kuuma ja lisäksi hyvin kosteaa. Parhaat vaatteet ovat ohuita, mieluiten puuvilla- tai pellavakangasta, peittäviä ja väljiä. Yksi tai kaksi isoa huivia on myös hyvä olla. Niillä voi vähän asustaa ja suojata tarvittaessa olkapäät ja pään. Huivi käy myös ranta-/allasvaatteesta. Hiki valuu joka tapauksessa selkää pitkin ja aurinko porottaa kuumasti. Aurinkovoide auttaa vähän, mutta parasta on pitkät väljät hihat. Tarvitset myös hyvän hatun, paras on leveälierinen, se suojaa kasvoja ja estää häikäisyä. Silti palat. Ota viilentävää after sun -voidetta mukaan.

Jotkut pärjää varvastossuilla, minusta parhaat ovat urheilusandaalit. Niillä on hyvä kävellä, pohja on tukeva ja ne ovat silti ilmavat. Mulla oli umpikärkiset Keenit. Altaalle on hyvä olla kevyemmät lipokkaat. Yhdet siistimmät sandaalit voi olla, jos haluaa välillä hienostella. Hiekka menee kenkiin joka tapauksessa. Jos lenkkeilet, se on tehtävä aamulla ennen seitsemää. Päivällä on aivan liian kuuma. Vain altaalla vesijumppa onnistuu päiväsaikaan. Oma liikuntani oli tauolla matkan ajan, ei vain jaksanut.

Jos yöunesi on täysin kiinni omasta tyynystäsi, ota se mukaan. Muuten pärjäät hyvin talon tyynyllä. Ainakin Awalessa on ehjät hyttysverkot, ei tarvinnut paikata. Huoneet jäähtyvät ilmalämpöpumpuilla Awalessa. Säätö (jos mahdollinen) 25 asteeseen tuo sopivan lämpötilan. Olettaen, että sähköä tulee. Aika usein ei tule ja silloin on kuuma. Sängyssä ei ole peittoa, vain lakana. Mukaan kannattaa ehdottomasti ottaa oma pyyhe, meillä iso hamam-pyyhe toimi tarvittaessa pyyhkeenä mutta myös lakanan päällä peittona.

Vaikka matkan status on omatoimimatka, ohjelmaa on todella paljon, vain kaksi vapaapäivää. Kaikkeen ei ole tietenkään pakko osallistua, mutta retket ovat kiinnostavia. Parhaita Ouidah, Canvie, Abomey, Togo. Kilpikonnatalon ja woodoo-esityksen olisin voinut skipata. .

Joka retkeen kuuluu kuskaus myös matkamuistomyymälään. Osittain myynnissä on samaa Afrikka-kamaa, jota myydään kaikkialla Afrikassa ja Afrikasta siirtolaisina tulleiden vilteillä myös Euroopassa, mutta jotain omaperäistäkin löytyy. Beninin tärkein teollisuustuote on puuvilla ja sen jalostus. Kankaat ovat todella kauniita, niin painetut kuin batiikitkin. Monet teettivät myös vaatteita, mutta värimaailma ei ole oikein mustaan pukeutuvan mieleen. Ostin siis vain kankaita. Canviestä sai myös indigo-värjättyä batiikkikangasta. Pakoissa on 4-6 metriä kangasta, pakan hinta vaihtelee 10 000-20 000 frangin välillä. Ostin myös oikean djembe-rummun, turistikaupoissa myydään myös feikkejä. Soitinkoju kylällä myy aitoja, myös mopokuski välittää oikeita. Toreilta ja ainakin yhdestä kylän kojusta saa myös edullisesti nailonlangasta kudottuja värikkäitä kasseja, ostin pari säilytyskoreiksi. Kaikenlaisia helmistä tehtyjä kaula- ja rannekoruja myydään myös paljon, eiköhän niihinkin jokainen sorru.

Mitä ekstraa mukaan? Meillä oli pieni vedenkeitin ja murukahvia ja teepusseja. Ainakin jos olet kahviaddikti, keitin on tarpeen, samoin jos sairastut, tee tekee hyvää. Pullovettä saa riittävästi tutkimustiimiltä. Suolaisen nälkään toimivat siemennäkkärit hyvin. Pähkinät ja kuivatut hedelmät auttavat pikkuhuikoon. Hyvä linkkari sisältää ainakin terävän veitsen hedelmien kuorimiseen ja korkkiruuvin viinipullon avaamiseen. Pahvimukeille ja -lautasille oli käyttöä.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Togo togo!

Togo on Beninin naapurimaa. Lome on sen pääkaupunki. Rajalle on Grand Poposta vain alle 20 km, Lomeen reilu 60. Togossa on jonkin verran poliittisia levottomuuksia ja mielenosoituksia, joten aina sinne ei voi mennä. Me pääsimme.

Rajalla vierähti tovi, ryhmämme oli iso. Täytettiin viisumia, vilautettiin passia ja keltakuumerokotustodistusta useammassa pisteessä. Oli kuuma. Pissitti ja janotti.

Togo on Beniniä vauraampi, se näkyi kaupunkikuvassa. Jopa Zara oli perustanut Lomeen liikkeen, tosin kerrotun mukaan sinne dumpattiin kaikki ne releet, joita ei muualla saatu myydyksi edes outletissä ja ilmeisesti polttaminen olisi tullut kalliimmaksi. Jälleen meidät kuskattiin torille, jossa myytiin turisteille tarkoitettua kamaa, samaa mitä muuallakin. Nyt vain myyjät olivat suorastaan ahdistavia myynti-innossaan. Olisi saanut jäädä väliin, on jo nähty. Sen sijaan länsiafrikkalaista veistotaidetta esittelevä museo oli hieno, siellä olisin viihtynyt pikakierrosta pidempäänkin. Puuveistokset ovat taidokkaita, ilmeikkäitä ja monin tavoin uskomattomiakin aiheen käsittelyssään. Myös fetissitorilla käytiin ihmettelemässä kaikenlaisia kuolleita kuivatettuja eläimiä. Niillä on roolinsa vodun-menoissa. Yök. En ostanut koiranpäätä.

Liikenne on täällä on välillä aika kaoottista. Meillä on oivallinen kuski Karon pikkubussissa. Ei riskeeraa, ei hurjastele. Mopot suihkii sieltä ja täältä ja torvi soi. Se on kaikenlaista varoittelua varten: kun ohitetaan, kun käännytään, kun vastaan ilmaantuu muuta ihmeellistä. Koimme myös Lomen iltaruuhkan. Bussi oli joka puolelta seisovien rekkojen, mopojen ja autojen ympäröimä, mutta siitäkin selvittiin.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Merestä kiskotaan meille tuoretta kalaa joka päivä.

Grand Popon kohdalla on 27 kilometriä hiekkarantaa. Ei montakaan hotellia. Ei yhtään yksityistä rantakaistaletta. Hotellimme kohdalla on muutama kaislavarjo ja jokunen rantatuoli. Ne eivät haittaa kalastajia, jotka kiskovat verkkojaan rantaan, siltä kohdalta, johon tuuli ja aallot ne kuljettavat.

Pohdimme, miltä ranta näyttäisi, jos sillä olisi kymmenittäin hotelleja. Toistaiseksi ei ole ja kalastajat saavat nauttia ikiaikaisista oikeuksistaan. Meressä ei kylläkään voi hiekkarannasta huolimatta uida, aaltojen voima on valtava tavalliselle turistille. Pikkupojat ja kalastajat osaavat kyllä sukeltaa aaltojen läpi ja pojat näkyivät surffaavankin laudan kappaleilla.

Kävelimme rantaa pitkin kalastajakyliin. Työnjako näytti toimivan. Osa korjaa veneitä, yhden tehtävä näytti olevan veneiden koristelu maalilla ja kaiverruksin. Yksi oli verkon paikkaaja, yksi pauloitti uutta verkkoa. Sukkula oli samanlainen kuin meilläkin. Verkot ovat noin puolitoista metriä korkeita ja erittäin pitkiä, ne viedään merelle rannansuuntaisesti ja vedetään sitten köysillä rannalta käsin molemmista päistä isolla porukalla rantaan. Verkon vetäjät rytmittävät hommaa laulamalla, pari miestä soitti lehmänkellon näköistä soitinta puukapulalla. Kalaakin näkyi tulevan. Vaimot olivat huoltojoukoissa: toivat juomavettä, ruokaa, tulivat hakemaan kaloja ja kieputtivat paksut vetoköydet isoihin pään päällä kannettaviin alumiinivateihin.

Ei ole oikein selvinnyt, käyvätkö kaikki lapset täällä koulua ja jos käyvät, kuinka monena päivänä viikossa. Ainakin kalastajakylissä juoksenteli kaikenikäisiä lapsia keskellä päivää. Imeväisikäiset ovat kantoliinoissa äitiensä selässä, muut kirmaavat keskenään, isommat katsovat pienten perään. En tiedä, ovatko tytöt enemmän äitiensä mukana kotihommissa, mutta lähes kaikki rannalla juoksentelevat lapset olivat poikia.

Valkoinen nainen on vähän ihmeissään.

Villa Karo järjestää kerran kuussa, kuun ensimmäisenä lauantaina ulkoilmakonsertin. Nyt esiintyi stipendiaattina oleva oopperalaulajatar ja Porto Novosta tullut yhtye, johon kuului lyömäsoitinten soittajien lisäksi kolme nais- ja neljä tyttötanssijaa. Paikalla olimme me ja runsas joukko kyläläisiä vauvasta vaariin.

Ooppera oli paikallisille selvästi täysin käsittämätön taidemuoto, herätti lähinnä hilpeyttä.

Paikallinen bändi soitti ehkä lähinnä länsimaisittain räpiksi luokiteltavaa musiikkia laulun kera, selvästi kerrottiin tanssien esitettyjä vitsikkäitä tarinoita – paikallisten naurunremakasta päätellen.

Jos tanssityyliä pitäisi jotenkin luonnehtia, se olisi pohjoismaisesta näkökulmasta melko eroottista. Lantiota hetkutetaan, samoin yläkroppaa ja paha silmä voisi jopa kuvitella liikkeiden muistuttavan paneskelua. Eipä mitään, kun asialla ovat aikuiset, mutta pikkutytöt tanssivat täsmälleen samalla tyylillä, se pisti vähän silmään. Etenkin kun yhdessä tanssissa yksi tytöistä oli pantu selkeästi keimailemaan aikuiselle kookkaalle miehelle. Kulmakarvani kohosivat. Pedofiilin märkä uni?

Seksuaalisuus näyttäytyy toki eri kulttuureissa eri tavalla ja afrikkalainen kulttuuri on siinä mielessä ihan oma entiteettinsä, jossa en voi sanoa olevani asiantuntija. Perinteisesti täällä on vallinnut polygaminen kulttuuri ja esim muinaisilla kuninkailla saattoi olla yli sata vaimoa. On siinä ollut mieskunto koetuksella. Naiset eivät silti ole täällä pelkästään alistetussa asemassa, naiset suhtautuvat melko ennakkoluulottomasti seksuaalisuuteen, tuovat omaansa esille ja myös puhuvat siitä.

Seksiturismista tulee herkästi meieleen Thaimaa (jossa en ole käynyt, kenties en käykään), mutta uutena tulokkaana on afrikkalainen Gambia, josta ikääntyneet naiset hakevat nuorta seksiseuraa. Köyhyys tekee myös seksistä kauppatavaraa ja lienee vain ajan kysymys, koska seksiturismi valtaa myös Afrikan maat. Eihän siitä ole kauankaan, kun Neuvostoliiton romahdettua bussilastillinen ihmisiä tuli aina  rajan yli Helsinkiin, miehet myivät votkaa ja naiset seksiä (uutisista muistan lukeneeni, että nainen esitteli kämmeneensä kirjoitettua tekstiä ”pilu 50 mk”). 

Murheellista. 

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Hajahavaintoja

Luulimme tulleemme ripulirokotelomamatkalle, oikein omatoimi-. Ei ole tämä sellainen. Kahteen viikkoon mahtuu kaksi päivää, jolloin ei ole mitään Villa Karon taholta järjestettyä ohjelmaa. Pakko ei ole tietenkään osallistua, mutta kun ne retket yms ovat kiinnostavia. Pitää sitten kotona levätä. Joidenkin päivien ohjelma kestää 12 tuntia.

Turistina monissa paikoissa on tottunut siihen, että kaikkea myydään, puoliväkisin. Benin on turismin suhteen vielä kehitysmaa, kadulla innokkaita kauppaajia on vähän, mutta matkamuistomyymälöissä on opittu jo tavat. Ihmiset toki ovat pääosin ystävällisiä. Kävimme myös paikallisella torilla. Myynnissä oli hedelmiä, vihanneksia, kat-lehtiä, mausteita (en ostanut, olen joskus tuonut joltain matkalta ja ötököiden vuoksi meinasi mennä keittiö remonttiin), kankaita, kosmetiikkaa, astioita ja lisäksi käytettyjä vaatteita, jota UFF ja muut ”hyväntekeväisyysjärjestöt”paalaavat ja dumppaavat Afrikkaan myytäväksi. Selvästi vaatteita, jotka ovat niin huonokuntoisia, etteivät varakkaissa maissa enää kelpaisi.

Paikalliset ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, pukeutuvat melko yleisesti täällä tuotetuista värikkäistä kankaista valmistettuihin mekkoihin, paitoihin ja housuihin. Nuoret kuitenkin näyttävät jo haluavan jäljitellä länttä, varsinkin urheiluvaatteet ovat suosittuja.

Paikallinen olut on hyvää ja viinit ranskalaisia, onhan tämä entinen Ranskan siirtomaa. Ei ruuassakaan ole mitään valittamista, mutta se ei ole mitenkään ”tyypillistä beniniläistä”, ainakaan paikoissa, joissa olemme syöneet. Edukasta se kyllä on, suomalaisella mittapuulla. Olin katsomassa hotellin rannalla kalastusta, mielenkiintoinen proseduuri, johon koko kylä näyttää osallistuvan. Tuoretta kalaa ja muita mereneläviä on hyvin tarjolla ja ne ovat myös maukkaita.

Mietitn tätä rokotetta. Varmasti melkoiset tuotto-odotukset tähän sisältyy länsimaissa. Reppureissaaminen on lisääntynyt, ihmiset matkustavat paljon Aasiaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan, joista ripulin voi saada. Ihmiset eivät ole huolissaan denguesta tai malariasta, mutta ripulin saa suurin osa jossain vaiheessa. Jos rokote on otettava jokaista matkaa varten erikseen, myynti sujuu kuin siimaa. Siivellä pääsee sitten ehkä hyötymään myös kehitysmaiden lapset, siihen lienee kohdennettu Gatesin säätiön apuraha.

(Kuvia en saa vieläkään ladattua tänne, niitä löytyy instasta ja fb:sta).

Orjuuden syntyseuduilla

Nyt on takana muutama päivä ripulituristina. Siippa hoiti homman kotiin ja tuki tiedettä, minä olen säästynyt ripulilta.

Vierailu Ouidahissa oli raskas mutta vaikuttava. Paikka on ollut Afrikan suurin orjasatama. Portugalilaiset ”löysivät” rannikon ja kokosivat alkuasukkaita ensin suureen pimeään rakennukseen jopa kolmeksi kuukaudeksi. Heidät pyrittiin totuttamaan laivamatkan rasituksiin, jossa heidät sitten pantiin pimeään ruumaan makaamaan, miehet mahalleen ja naiset selälleen, jotta merimiehet saattoivat raiskata heitä. Odottaessaan laivausta orjat saivat vain vettä ja leipää. Puolet kuoli jo odottaessaan, heikot vielä tapettiin, joten vain vahvimmat yksilöt lähtivät määränpäähän, mm. Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan. Jotkin heistä palasivat orjuuden kumoamisen jälkeen. Oppaamme kertoikin, että hänen esi-isänsä on ollut Brasiliasta palannut orja, mutta hän ei tiedä, mistä Afrikan maasta hänen sukunsa alunalkaen on peräisin.

Grand Popsta on noin 80km pääkaupunkiin Cotonouhun. Sen kupeeseen on työntynyt järven tapainen, jonka rannalla on Beninin ”Venetsia”, puisten paalujen varaan rakennettu kalastajakylä, Canvie. Veneet kuljettavat sinne kaiken tarvittavan, myös meidät harvat turistit. Alueella on koulu, sekä islamilainen että jonkin sortin kristillinen kirkko ja sairaala. Ihmiset liikkuvat kylän vetisillä ”kaduilla” veneillä ja kiipeävät uimatikkaita koteihinsa. Kalastus näkyy tapahtuvan pyöreällä heitettävällä verkolla ja lipon tapaisilla koettavilla vehkeillä. Verkkoja on pieniä lapsille ja isompia aikuisille.

Monissa käänteissä paikallisoppaamme ovat suunnitelleet meille vierailun turisteille tarkoitettuihin matkamuistokauppoihin. Ja mehän ostelemme. Ei sen puoleen, on niissä laadukkaampaa tavaraa kuin se kiinalainen krääsä,  mitä myydään joulupukimaassa.

Paljon puuveistoksia, joita myydään kaikissa Afrikan maissa (tehdäänköhän niitä keskitetysti jossain?), lisäksi vanhennetun näköistä woodoohun liittyvää tavaraa, helmikoruja (nekin ehkä valmistettu jossain muualla kuin täällä?) ja kankaita, jotka lienevät ihan aitoja beniniläisiä. Sekä painokankaat että batiikkikankaat ovat kauniita ja niitä olen ostanutkin. Omalla kylällä on kauppa (=koju), jossa myydään oikeita paikallisia soittimia. Iso djembe ostettu, mahtuu jopa matkalaukkuun.

Akklimatisaatiota kuumuuteen...

Tutkimusinfossa, joka kesti kaikkiaan reilut kolme tuntia, käytiin koko protokolla vielä huolellisesti läpi. Paljon puhetta kakasta. Mopolähetti Enok valvoo 24/7 ja tulee hakemaan näytteet hotellilta tai missä sitten ripuli yllättääkään. Jollei tiedä olinpaikkaansa, on annettava puhelin jollekin paikalliselle, joka selittää Enokille, mistä tämä onnettoman ripuloijan löytää. Eiköhän tästä selvitä.

Infon yhteydessä paikalliset räätälit ja kangasmyyjät olivat esittelemässä tarjontaansa. Beninin merkittävä vientituote on puuvilla ja he myös valmistavat siitä uskomattoman kauniita painokankaita. Ostin (tietysti) kaksi reilun viiden metrin kangaspalaa, mekkoa en kyllä ajatellut teettää. Kauneudestaan huolimatta eivät ole minun vaatevärejäni. Villa Karo on tehnyt niin, että he jakavat tasapuolisesti näitä esittelyvuoroja kylän kauppiaille ja räätäleille niin, että kaikki hyötyvät ripulimatkalaisista.

Infon jälkeen halusimme kävellä hotellille, mikä aiheutti suurta ihmettelyä ja päivittelyä. Olihan se vähän kuuma kävely, mutta muuten oli kiva katsoa, millaista yritystoimintaa oli kylän raitilla. Yhdessä kojussa myytiin beniniläisiä perinnesoittimia, mm djembe-rumpuja. Me olemme tässä kylässä kovin tunnistettavia, myyjä kertoi tulevansa illalla soittamaan meidän tervetuliaisillalliselle. Näin myös tapahtui. Kahden tunnin intensiivinen setti, taisi olla yhteensä seitsemän miestä. Tulennielijästä lähtien.

Täällä on siis kuumaa ja kosteaa. Huoneessa on ilmastointilaite, joka toimii silloin, kun on sähköä. Eilisiltana ei ollut. Uima-allas on auki klo 9:stä, mutta sain chefiltä luvan käydä varhaisella aamu-uinnilla. Aamiaisella tarjoillaan kahvia, mehua, voisarvia ja munakasta. Sillä pärjää, mutta saattaa loppulomasta kyllästyttää. Ruokatarjonnasta on vielä vähän kokemusta; tänään söimme pikaisesti vartaassa grillattua kalaa ja paistettua banaania oman hotellin ravintolassa. Illalla tarjottiin vihannessosekeittoa, täytettyjä avokadoja, kasvispaistosta, riisiä ja kalaa/kanaa/lihaa. Melko miedot mausteet täällä – eikä Afrikka muutenkaan ole mikään lieskojen maa ruuan suhteen. Katsotaan, onko ripulin.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Järvenpää-Hki-Vantaa-Tukholma-Addis Abeba-Cotonou-Grand Popo

(Kuva puuttuu, tulee myöhemmin)
Accrassa ja Maputossa en ole koskaan käynyt.

Kotoa Grand Popoon kesti yli vuorokauden. Neljä lentokenttää, kolme lentoa, yksi taksimatka ja yksi bussimatka. Kaksi aamupalaa, yksi päivällinen, yksi lounas. Yksi lento tuottaa käsittämättömän määrän pakkausjätettä, muun saasteen lisäksi.

Matkustaminen Beniniin ei ole huonosti jaksavan hommaa. Vuorokausi joko koneessa tai kentällä kahdella vaihdolla kysyy voimia ja kärsivällisyyttä. Mitä se olisikaan, jos missaisi jonkin jatkoyhteyden? Vaihto Tukholmassa on rasittavin, mennessä neljä tuntia, palatessa kuusi. Ehdinpä hyvin ostaa tax freestä yli yhdeksänkymppisen äitini toivoman parfyymin. Ainakin menomatkan pisimmällä yöosuudella Tukholma-Addis Abeba kone oli vajaa ja jotkut onnistuivat kaappaamaan kokonaisen penkkirivin nukkumiseen. Me emme onnistuneet, mutta viereinen tyhjä tuoli helpotti vähän nukkumista. Siis minun, ei pitkäkoipisen siipan. Ethiopian  Airlines toimii kuin mikä tahansa kehittyneen maan lentoyhtiö. Koneet näyttivät uusilta, ruoka on sitä samaa, mitä kaikki maailman catering-firmat valmistavat. Juusto Hollannista, voi ja viini Ranskasta, sämpyjät ties mistä. Addis Abeban kentällä oli kymmenittäin isoja koneita pakattavana lähdössä eri puolille maailmaa.

Lentävät afrikkalaiset ovat varmaankin lentämättömiä ylipainoisempia (sanoi eräs matkakumppanimme). Elintason nousu näkyy täälläkin.  Huomattavan lihava noin kolmivuotias poika huusi ja raivosi vanhemmilleen. Ei auttanut tyynnyttely, ei leipä. Poika sai lopulta haluamansa: tölkin Pepsiä. Pojalla ja isällä oli sama ruumiinmuoto.


tiistai 13. helmikuuta 2018

Valmistautumista, muistilistoja...

Nyt on käyty info, annettu ensimmäiset vaivalla kerätyt ulostenäytteet, saatu ensimmäinen rokote tai lumerokote ja viisumi on passissa.

Epäilen saaneeni vaikuttavan rokotteen, parina päivänä oli pientä kipristelyä vatsassa. Tosin suurempi riesa on ollut kunnon kröhä, joka on vaivannut meitä molempia. Ei kuumetta (ehkä influenssarokotteen ansiosta), mutta kurkku kipeä, yskittää, päätä särkee ja väsyttää. No, onneksi se tuli nyt eikä matkalla.

Rokotematkalaisilla on fb-ryhmä, josta löytyy tärkeää infoa. Kuten, että oma tyyny olisi paikallaan, jos se on tärkeää yöunen kannalta. Jesaria tarvitaan hyttysverkon paikkaamiseen. Käsidesiä kuluu pari pulloa. Hyttyskarkotetta saa myös Villa Karon ”ärrältä”. Aamiaiseksi on munakkaita, hedelmiä ja kahvia/teetä. Ruoka on kalapainotteista (sopii meille) ja hyvää.

Villa Karon infossa kuulimme, että ilmankosteus on huikea ja ilmassa on lisäksi usein hiekkaa. Se voi olla tuhoisaa elektronisille laitteille, kameran linsseille ja jopa silmälaseille. Meikkaus ei ole ongelma – sitä ei tarvita. Kosteus pitää ihon kunnossa.

Kuulin juuri, että ryhmämme on iso, reilut 30 henkeä. Pikku hiljaa alkaa kertyä listoja: shortseja, paitoja, hattu, huivi, sandaaleja, uikkarit; aurinkovoide, aurinkolasit, ohut pyyhe… Keittiön pöydällä on laatikko, johon heittelemme ohikulkiessa kaikkea matkalla tarvittavaa pikku tavaraa (otsalamput, nenäliinoja, kosteuspyyhkeitä, pyykkinaru ja -poikia, silmälasien puhdistusainetta jne). Tämä on matka, jonka aikana ei voi ostaa mitään, mikä on unohtunut.

Ripulirokotetutkimusmatka kiinnostavaa monia tahoja. Ohessa tehdään sosiologista tutkimusta, jossa selvitetään asenteitamme ilmeisesti sekä turismiin että rokotteisiin (luulisin, että olemme aihe huomioiden rokotemyönteisiä) sekä paikallisten asenteita meihin. Meidän ryhmäämme lähtee myös elokuvataiteen laitoksen lehtori Taikista, hänen tavoitteenaan on tehdä tutkimuksesta elokuva.

Monet matkalle jo osallistuneet ovat kirjoittaneet blogia tai pitäneet kuvitettua päiväkirjaa. Itsekin suunnittelin ottavani akvarellit mukaan – huima ilmankosteus tosin saattaa olla haaste. Kameroita lähtee mukaamme useampia.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Benin, Grand Popo, ripulirokotetutkimusmatka 25.2.-11.3.2018

Miksi ihmeessä?

Eräänä joululoman iltana oli sisällä lämmintä ja kotoisaa, ulkona pilkkopimeää ja satoi vettä. Silmiimme osui artikkeli Beninissä suomalaisen kulttuurikeskus Villa Karon yhteydessä toteutettavasta ripulirokotetutkimuksesta. Siinä tutkitaan ETVAX-rokotteen tehoa enterotoksigeenistä E. Coli (ETEC) -bakteeria vastaan. Se aiheuttaa turistiripulia mutta myös lasten ripulia kehitysmaissa.  Tutkimuksen toteuttavat HYKS, HY ja ruotsalainen rokotefirma.

-Lähdetäänkö ripulitutkimukseen Beniniin?
-Lähdetään!

Muutama kuukausi sitten, Japanin matkan jälkeen, olimme vannoneet, että mannertenväliset lennot saavat nyt riittää, kiinnostavia kohteita on lähempänäkin, kyläpaikkojakin. Idea tutkimukseen osallistumisesta läntisen Afrikan pienessä maassa oli kuitenkin niin hulvaton, että se ylitti pitkän matkan ja lentotoleranssin. Lähdön tuntui oikeuttavan hyvä asia: tutkimuksen edistäminen. On myös kiinnostavaa nähdä, millaista väkeä tutkimusmatkalle osallistuu.

Olimme lukeneet suomalaisten hallinnoimasta Villa Karon kulttuurikeskuksesta, myös Juha Vakkurin matkakertomuksia Afrikan mantereelta. Olimme olleet turisteina Namibiassa, minä myös työmatkoilla muutamassa muussa Afrikan maassa. Afrikka mantereena on tehnyt syvän vaikutuksen.

Niinpä kirjoitimme tutkimusryhmälle sähköpostia ja ilmoitimme kiinnostuksemme. Pyhien jälkeen tuli puhelinsoitto ja alustava haastattelu. Sovellumme tutkimukseen. Nyt on takana ns. nollakäynti, olemme allekirjoittaneet tutkimussopimukset ja maksaneet lennot (vähän reilu tonni per nuppi). Näytteet odottavat pakastimessa. Käyntejä ennen matkaa on yhteensä neljä ja lisäksi infotilaisuus Villa Karon ystävien toimistolla. Sinne jätämme myös viisumihakemuksemme. Rokotukset on laitettu kuntoon, keltakuume on pakollinen Beniniin. Malarilääkitys järjestyy tutkimuksen puitteissa.

Euroopasta ei taida juuri olla suoria lentoja Beniniin, niinpä meidänkin reittimme kulkee Hki-Tukholma-Addis Abeba-Cotonou. Puoli vuorokautta siihen hurahtaa reilusti. Matka on juridisesti ns. omatoimimatka, mutta Villa Karo järjestää ohjelmaa ja retkiä sekä kuljetukset Grand Popoon perillä. Muuten saa viettää aikansa niin kuin parhaaksi näkee, ainoa ehto on, että yöpyä pitää meille osoitetussa hotellissa, että tarvittavat näytteet saadaan kerättyä perillä 24/7. Tutkimuksen puolesta paikalla on aina suomalainen koordinaattori, käytännössä lääkäri.

Benin on pieni ja köyhä maa Afrikan länsirannikolla. Se on tunnettu vahvasta voodoo-uskonnostaan. Netistä olemme lukeneet sen historiasta, väestöstä ja maantieteestä, en nyt toista niitä tähän. Päivitän blogiimme tuonnempana tunnelmia – tosin meitä on varoitettu, että wifi ei aina toimi, niin kuin ei sähkökään. Eikä lämmintä vettä aina välttämättä tule hanasta. En kuitenkaan pelkää sitä kovasti, keskilämpötila matkamme aikoihin on +26 astetta eikä yö- ja päivälämpötilan välillä ole kovin suurta eroa.