tiistai 30. syyskuuta 2014

Satoraljaujhely: nousua, laskua, maisemia

"Jauhelihan" kaupunki on meiltä pohjoiseen, aivan Slovakian rajalla. Sen länsipuolella on merkittyjä vaellusreitteja sekä laskettelukeskus, lasten seikkailupuisto ja kesälläkin toimiva kelkkarata.

Näkymä Satoraljaujhelyyn Szt. Istvan kapolnalta (pieni kappeli rinteen laella, kuva alla). 


Jatkoimme kipuamista, loppumatka oli tosi jyrkkää kivikkoa, hiki valui silmiin. Laella oli näköalatorni, jonne hiihtohissit tulivat. Maisemat hienot, kun sulki silmänsä rinteisiin tehdyiltä laskettelu-rinteiltä. 

Lopuksi laskeuduimme tietä pitkin takaisn kaupunkiin.

Palatessa pistäydyimme Hercegkutin kylässä, jossa on rinteessä satakunta viinikellaria, joita on entistetty EU-rahalla (1,3 Meur). Saataisiinkohan suomeenkin eu-rahaa saunojen kunnostukseen?
Kipusimme vielä tästä ylöspäin, rinteen laelle oli pykätty ihan uusi kapolna ja matkan varrella oli pystejä, jotka kertoivat pääsiäisen kärsimystarinan. Nyt kun täällä on ollut useamman kerran, silmiin alkaa pistää jonkinlainen ylikorostunut kansallistunne tai sen korostaminen ja uskonnollisuus, jossa tapahtuu välillä  vähän ylilyöntejä. Radio on auki Radio Kossuthin kanavalla, sieltä tulee taukoamatta unkarilaista kansanmusiikkia. Annos alkaa olla täynnä. 
Paikallinen golgata?

maanantai 29. syyskuuta 2014

Koiraa ulkoiluttamassa

Aamu oli sumuinen, läksimme liikkeelle 8.30 sauvoinemme. Kadulla törmäsimme Miklosin (tj) pieneen erittäin ystävälliseen sekarotuiseen tyttökoiraan Gidaan (miten mahdetaankaan kirjoittaa?). Se ei tunnistanut meitä heti, mutta tunnistettuaan riemulla ollut rajoja: Gida osaa hyppiä tasajalkaa kaikilla neljällä raajalla. 



Suuntana ensimmäisenä päivänä oli Tokaji-vuori, sieltä Tokajiin ja tietä pitkin takaisin. Tiehaara oli katsottu jo valmiiksi. Gida lyöttäytyi seuraan eikä suostunut jäämään kotiin, vaikka yritimme hätistää sekä suomeksi että englanniksi. Se johdatti meidät itsetietoisen näköisenä ulos kylästä ja vähät välitti joka pihalla aidan takana räksyttävistä lajitovereistaan. 

Oikea tie löytyi heposti, mutta päättyi kummallisesti korkeaan heinikkoon. Päädyimme jatkamaan, heinikossa kun näytti olevan jonkinlaisia polkuja - kauriiden, kuten myöhemmin huomasimme. Koira hukkui heinikkoon, mutta jostain se aina löytyi jalkoihin pyörimään. Haahuilimme osittain metsässä, osittain viinitarhojen liepeillä, kunnes yhtä äkkiä törmäsimme jälleen oikeaan, merkittyyn reittiin. Sitä jatkoimme perille, radiomaston juurelle koira seuranamme. Huolestutti, miten se jaksaa, aika pieni kun on. Turha oli huolemme. Laskeutuessa Gida kulki edellä ja jäi aina meitä odottamaan, palasi hakemaankin, jos jäimme mutkan taakse jälkeen. Tarjosin vissyä juotavaksi, ei kelvannut. Arvosti enemmän kuralammikon vettä. 

Tokajissa oli hiljaista, monet kesällä auki olleet kaupat ja ravintolat olivat kiinni - avannevat tosin viikonlopuksi, kun tulossa on szyret, paikallinen viininkorjuujuhla. Etsimme ulkoilmaravintolaa, meillä kun oli nelijalkaista seuraa ja epäilimme, ettei sitä päästettäisi sisätiloihin, vaikka onkin opettajan koira. Ei oikein löytynyt, päätimme jatkaa Lebujiin, joka on kotimatkan varrella ja siellä on pöytiä ulkonakin. 

Sää oli kirkastunut aamun sumusta kauniin aurinkoiseksi, reilut parikymmentä astetta lämmintäkin. Syksy ei juuri näy täällä; puut ja pensaat ovat vihreitä, samoin ruohikot ja niitä ajetaan vielä täyttä häkää. Vain pelloilta näkee, että on sadonkorjuun aika. Omalta pihaltamme napsimme suuhun tummia rypäleitä, omenia, luumuja ja saksanpähkinöitä. 

Lebuj tarjoaa kunnon unkarilaismättöä ja on sangen suosittu paikallisten keskuudessa. Nytkin oli parkkipaikka täynnä. Leivitetyt ja juustolla silatut kanapihvit täyttivät tehtävänsä ja Gidakin sai salaa osuutensa. Tarjoilija koitti sitä vähän hätistellä, mutta sanoimme, että se on seurassamme. 

Kotikylässä kävin vielä uudessa ruokakaupassa - Gida odotti ulkona kaupan kynnysmatolla. Kotona se sai koiranmuonaa ja lepää nyt portailla viiden tunnin vaelluksen uuvuttamana. Jatkossa meidän lienee poistuttava talolta joko autolla tai takakautta, jos haluamme lähteä koiratta jonnekin. 



Viininkorjuuta ja patikointia 25.9.-5.10.2014

Viinisatoa ovat jälleen kohdanneet vastoinkäymiset. Kesä on ollut ennätysmäisen kostea ja yhdistettynä lämpöön se on homehduttanut rypäleitä. Karoly oli leikannut köynnökset hyvin ilmaviksi, mutta silti tertuissa oli paljon etikoitumassa olevia rypäleitä. Torjuntaruiskutuksiakin oli tehty 14 tavanomaisen kahdeksan sijaan. Suuret hevosampiaiset olivat vielä viimeistelemässä tuhoa.

Karolyn neuvosta poimimme viiniin vain hyviä rypäleitä, joka hieman hankaloitti ja hidasti poimintaa. Sen tosin kompensoi tämän vuoden suuri korjaajien määrä: 12 aikuista ja 3 lasta. Yhdessä päivässä satomme oli korjattu ja puristettu mustiksi, jota tuli kuitenkin 150 litraa, aivan riittävästi meille. Heikoimmista rypäleistä Karoly puristi mehut palinkaa varten. Me ilmoitimme, että sitä tärpättiä emme tarvitse. 

Korjuupäivän sää oli hieno. Aurinko paistoi ja lämpöäkin oli parikymmentä astetta. Illalla oli kylän viininkorjuukulkue ja paikallisia, melko kotikutoisia juhlallisuuksia.
 Pergolassa kasvava Isabel tuotti jälleen hyvää ja tervettä satoa. Sitä ei tarvitse ruiskuttaa, mutta viinin tekoon se ei vähämehuisuutensa vuoksi sovellu. Erinomainen syömärypäle. Myös omena- ja luumupuussamme on kypsiä hedelmiä ja oman pihan saksanpähkinöitäkin päästiin maistamaan.