tiistai 13. helmikuuta 2018

Valmistautumista, muistilistoja...

Nyt on käyty info, annettu ensimmäiset vaivalla kerätyt ulostenäytteet, saatu ensimmäinen rokote tai lumerokote ja viisumi on passissa.

Epäilen saaneeni vaikuttavan rokotteen, parina päivänä oli pientä kipristelyä vatsassa. Tosin suurempi riesa on ollut kunnon kröhä, joka on vaivannut meitä molempia. Ei kuumetta (ehkä influenssarokotteen ansiosta), mutta kurkku kipeä, yskittää, päätä särkee ja väsyttää. No, onneksi se tuli nyt eikä matkalla.

Rokotematkalaisilla on fb-ryhmä, josta löytyy tärkeää infoa. Kuten, että oma tyyny olisi paikallaan, jos se on tärkeää yöunen kannalta. Jesaria tarvitaan hyttysverkon paikkaamiseen. Käsidesiä kuluu pari pulloa. Hyttyskarkotetta saa myös Villa Karon ”ärrältä”. Aamiaiseksi on munakkaita, hedelmiä ja kahvia/teetä. Ruoka on kalapainotteista (sopii meille) ja hyvää.

Villa Karon infossa kuulimme, että ilmankosteus on huikea ja ilmassa on lisäksi usein hiekkaa. Se voi olla tuhoisaa elektronisille laitteille, kameran linsseille ja jopa silmälaseille. Meikkaus ei ole ongelma – sitä ei tarvita. Kosteus pitää ihon kunnossa.

Kuulin juuri, että ryhmämme on iso, reilut 30 henkeä. Pikku hiljaa alkaa kertyä listoja: shortseja, paitoja, hattu, huivi, sandaaleja, uikkarit; aurinkovoide, aurinkolasit, ohut pyyhe… Keittiön pöydällä on laatikko, johon heittelemme ohikulkiessa kaikkea matkalla tarvittavaa pikku tavaraa (otsalamput, nenäliinoja, kosteuspyyhkeitä, pyykkinaru ja -poikia, silmälasien puhdistusainetta jne). Tämä on matka, jonka aikana ei voi ostaa mitään, mikä on unohtunut.

Ripulirokotetutkimusmatka kiinnostavaa monia tahoja. Ohessa tehdään sosiologista tutkimusta, jossa selvitetään asenteitamme ilmeisesti sekä turismiin että rokotteisiin (luulisin, että olemme aihe huomioiden rokotemyönteisiä) sekä paikallisten asenteita meihin. Meidän ryhmäämme lähtee myös elokuvataiteen laitoksen lehtori Taikista, hänen tavoitteenaan on tehdä tutkimuksesta elokuva.

Monet matkalle jo osallistuneet ovat kirjoittaneet blogia tai pitäneet kuvitettua päiväkirjaa. Itsekin suunnittelin ottavani akvarellit mukaan – huima ilmankosteus tosin saattaa olla haaste. Kameroita lähtee mukaamme useampia.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Benin, Grand Popo, ripulirokotetutkimusmatka 25.2.-11.3.2018

Miksi ihmeessä?

Eräänä joululoman iltana oli sisällä lämmintä ja kotoisaa, ulkona pilkkopimeää ja satoi vettä. Silmiimme osui artikkeli Beninissä suomalaisen kulttuurikeskus Villa Karon yhteydessä toteutettavasta ripulirokotetutkimuksesta. Siinä tutkitaan ETVAX-rokotteen tehoa enterotoksigeenistä E. Coli (ETEC) -bakteeria vastaan. Se aiheuttaa turistiripulia mutta myös lasten ripulia kehitysmaissa.  Tutkimuksen toteuttavat HYKS, HY ja ruotsalainen rokotefirma.

-Lähdetäänkö ripulitutkimukseen Beniniin?
-Lähdetään!

Muutama kuukausi sitten, Japanin matkan jälkeen, olimme vannoneet, että mannertenväliset lennot saavat nyt riittää, kiinnostavia kohteita on lähempänäkin, kyläpaikkojakin. Idea tutkimukseen osallistumisesta läntisen Afrikan pienessä maassa oli kuitenkin niin hulvaton, että se ylitti pitkän matkan ja lentotoleranssin. Lähdön tuntui oikeuttavan hyvä asia: tutkimuksen edistäminen. On myös kiinnostavaa nähdä, millaista väkeä tutkimusmatkalle osallistuu.

Olimme lukeneet suomalaisten hallinnoimasta Villa Karon kulttuurikeskuksesta, myös Juha Vakkurin matkakertomuksia Afrikan mantereelta. Olimme olleet turisteina Namibiassa, minä myös työmatkoilla muutamassa muussa Afrikan maassa. Afrikka mantereena on tehnyt syvän vaikutuksen.

Niinpä kirjoitimme tutkimusryhmälle sähköpostia ja ilmoitimme kiinnostuksemme. Pyhien jälkeen tuli puhelinsoitto ja alustava haastattelu. Sovellumme tutkimukseen. Nyt on takana ns. nollakäynti, olemme allekirjoittaneet tutkimussopimukset ja maksaneet lennot (vähän reilu tonni per nuppi). Näytteet odottavat pakastimessa. Käyntejä ennen matkaa on yhteensä neljä ja lisäksi infotilaisuus Villa Karon ystävien toimistolla. Sinne jätämme myös viisumihakemuksemme. Rokotukset on laitettu kuntoon, keltakuume on pakollinen Beniniin. Malarilääkitys järjestyy tutkimuksen puitteissa.

Euroopasta ei taida juuri olla suoria lentoja Beniniin, niinpä meidänkin reittimme kulkee Hki-Tukholma-Addis Abeba-Cotonou. Puoli vuorokautta siihen hurahtaa reilusti. Matka on juridisesti ns. omatoimimatka, mutta Villa Karo järjestää ohjelmaa ja retkiä sekä kuljetukset Grand Popoon perillä. Muuten saa viettää aikansa niin kuin parhaaksi näkee, ainoa ehto on, että yöpyä pitää meille osoitetussa hotellissa, että tarvittavat näytteet saadaan kerättyä perillä 24/7. Tutkimuksen puolesta paikalla on aina suomalainen koordinaattori, käytännössä lääkäri.

Benin on pieni ja köyhä maa Afrikan länsirannikolla. Se on tunnettu vahvasta voodoo-uskonnostaan. Netistä olemme lukeneet sen historiasta, väestöstä ja maantieteestä, en nyt toista niitä tähän. Päivitän blogiimme tuonnempana tunnelmia – tosin meitä on varoitettu, että wifi ei aina toimi, niin kuin ei sähkökään. Eikä lämmintä vettä aina välttämättä tule hanasta. En kuitenkaan pelkää sitä kovasti, keskilämpötila matkamme aikoihin on +26 astetta eikä yö- ja päivälämpötilan välillä ole kovin suurta eroa.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Nakasendo Trail ja Kioto

Uskonnon suhteen japanilaiset ovat käytännöllisiä: elon aikana šintolaisia, kuollessa buddhalaisia. Šintolaisuus korostaa elämästä nauttimista ja buddhalaisuus kuolemanjälkeistä elämää. Käytännön elämässä uskonnon merkitys on vähäinen, temppeleitä on, mutta eipä juuri uskonnollisia menoja. Paitsi ehkä Kiotossa. Niin, Kiotossa on itse asiassa satoja, ellei tuhansia temppeleitä, vaikkei niitä aina sellaisiksi miellä. Šintolainen temppeli kun on tyhjä, vain henkiä varten eikä sinne mennä sisälle henkiä häiritsemään. Isompien temppeleiden ulkopuolella kukoistaa anekauppa. Saa ostaa sekä matkamuistoja että osallistua arvontaan, jossa voi saada lapulla joko hyviä tai huonoja uutisia tulevaisuudestaan. Huonot solmitaan temppelin ulkopuolella lankaan ja jätetään henkien huolehdittavaksi. 

Nakasendo Trailille siirryttiin junalla, vain päiväreput kantamuksina. Maisemat huikaisevat, kirsikat kukkivat. Posti-reitin kylät olivat hienoja vanhoine hyvin säilyneine rakennuksineen. Vaelluksella pukeiduimme iltaisin jukatoihin ja niiden päälle puettaviin jakkuihin. Kenkäetiketin oppiminen oli vaikeaa. Sukkasillaan, tohveleissa, vessatohveleissa – ja aina joku oli väärin varustautunut. Yövyimme perheiden omistamissa majoituksissa, osa majatalotyyppisiä, yksi vähän fiinimpi onseneineen. Nukuimme tatamien päälle levitettävillä futoneilla tosi paksujen untuvatäkkien alla. Onsenissakin oli taitamista. Ensin huolellinen pesu ja huuhtelu, sitten sisätilan yli 40-asteiseen veteen ja sitten ulos yhtä kuumaan. Tuntui tosi hyvältä, kun kuumuuteen tottui. Naiset ja miehet kylpevät eri osastoissa, alastomina. 

Reitillä oli vaeltajia hyvin harvalukuisesti, oikeastaan muita nähtiin vasta viimeisellä, kaikkein suosituimmalla osuudella. Koululaisryhmiä oli myös pakotettu taipaleelle, kaikilla yhtenäiset urheiluverkkarit. Alueella liikkuu karhuja, joten karhukelloja soitettiin ahkerasti. 

Neljän vaelluspäivän jälkeen saavuimme Megomesta Kiotoon hotelliin bussi-juna-luotijuna-paikallisbussi -kombinaatiolla. Vähän uuvutti, vaikea sanoa, väsyttikö enemmän aamupäivän kapuaminen polulla vai eri liikennevälineissä seikkailu. 

Nuoriso on kirjavaa ja ikäihmisiä modernimpaa. Muodissa on monia eurooppalaisia hämmästyttäviä piirteitä, muun muassa yliampuva tyttökulttuuri. Juhlapäivinä Kiotossa nuoretkin näyttävät pukeutuvan kimonoihin ja lähtevät kaupungille temppelialueelle kuljeskelemaan selfie-keppeineen. 

Muutenkin japanilaisessa näkymässä hämmästyttävät vastakohdat. Vanhat talot ja puuesineet ovat yksinkertaisen kauniita ja pelkistettyjä, jopa rouheita mutta toisaalta sitten esimerkiksi kimonot yltiökoristeellisia. Kaikki matkamuistoiksi myytävä on varsinaista blingblingiä. Koska turistin kuitenkin kuuluu suorittaa maalle tyypillisten hyödykkeiden hankintoja, kotiin on tulossa japanilaisia löylykauhoja, päällystettyjä papuja, erinomainen niskatyyny sängyssä lukemiseen ja mahdollisesti jukatat, jos löytyy. 
(Kuvia myöhemmin, netti ei riitä nyt julkaisuun)

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tokio on organisoitunut ja rosoton

Saapuminen Naritaan sujui ripeästi ja hyvässä järjestyksessä. Virkailija varmisti jo passintarkastusjonossa, että viisumi oli oikein täytetty ja sormenjäljet ja naamakuvan antamalla pääsimme toteuttamaan turistin tehtävää Japaniin.
Koska vuorokausirytmi oli sekaisin, oli parasta pysytellä liikkeessä. Vierailimme Keisarillisessa puutarhassa todistamassa, että kirsikkapuut kukkivat. Puutarha on vähän kolhon ja kliinisen Tokion puristuksessa. Talot teräslaatikoita, ei graffiteja, ei tagin tagia, ei roskia. Laitapuolen kulkijoista puhumattakaan. Kaikenlaisia virkapukuisia vahteja on varmistamassa, että kaikki sujuu varmadti säädösten mukaan. Japanilainen ei kulje päin punaista. 


Puissa viehättää niiden monet muodot ja lehtipuiden laaja väriskaala näin keväällä. 


Kirsikan kukinta osui sittenkin vierailuumme. Kirsikkapuulajikkeita on n. 150 ja nekukkivat vähän eri aikoina, samoin kukinta jakautuu eri ajanjaksoille eri osissa maata. Tämä yksilö on prunus lannesiana, hermafrodiitti, jossa on sekä poika- että tyttökukkia. Koetin erottaa.
Perheet olivat puistossa pinikillä, täällä vallitsee tähän aikaan kirsikankukkahulluus. Ymmärrän, onhan talvi hyvin samanlainen kuin meilläkin. Saisi olla meilläkin, koivujen hiirenkorvahulluus. Tai onhan meillä, vappu osuu usein yksiin hiirenkorvien kanssa. 


Illalla tutustuimme Tokion metroon, käytön ei pitäisi olla kovin vaikeaa, kunhan selviää valtavan metrokartan tulkinnasta. Suunnistaminen kaupungilla on myös vähän haastavaa, jos ei omaa minkäänlaista suuntavaistoa. Varsinkaan, kun kaikilla kaduilla ei ole nimiä. Onneksi Tokio-tower on aika lähellä hotelliamme, kannattaa eksyä sen läheisyyteen. 

I

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Tokio - Nakasendo Trail - Kioto 22.4.-1.5.2017

Uusi maa edessä, ensimmäinen kerta Japanissa. Kulttuuri on outoa, ennakkokuva perustuu japanilaisiin turisteihin (jotka tulevat ihmettelemään Lapin revontulia tai hihittelevät hämillisinä Pariisissa supermarketin kassalla) ja aiemmin työssä tapaamani saksalaisen lääkeyrityksen tj:n kertomuksiin japanilaisesta työ- ja perhe-elämästä (työpäivät pitkiä, mutta eivät aina tehokkaita, pariskuntien seksielämä hiljenee, kun lapset saatu). 
Toivottavasti ennakkokäsitys laajenee ja monipuolistuu, vaikka reissu onkin ilmeisen organisoitu. Ensin pari päivää Tokiossa, sitten reppuselkävaellusta vanhalla kulttuurireitillä ja lopuksi muutama päivä Kiotossa. Jos maa hurmaa, sinne lienee helppo palata omatoimisesti. 
Pakkaaminen on aina yhtä hankalaa. Nyt selvitään uskomattoman kevein kantamuksin, vaikka piti huomioda sekä vaellus että kaupunkiloma. Siippa sanoikin, ettei niiden pienten japanilaisten kontolle voi mitään jättipakaaseja laittaa, joten lähdetään keskikokoisilla laukuilla. Vaelluksella nimittäin laukut tulevat kuljetuksessa, selässä on vain päivän ja illan aikana tarvittava. Caminoon verrattuna ei siis juuri mitään. 

maanantai 16. toukokuuta 2016

Turistina

Täällä Unkarissa helluntaita juhlitaan kahden vapaapäivän voimin. 
M löysi netistä Sarospatakin ohjelman, joten sunnuntaina aamupäivällä hyppäsimme pyörän selkään. Sää oli epävakainen, mutta selvisimme muutamalla sadepisaralla. Melko vilpoisaa oli silti ajella, reidet vähän kramppasivat. Matkaa suuntaansa kertyi noin 27 km, loppupätkä on edelleen erittäin huonokuntoista kuoppaista paikattua asfalttia (unkarilainen versio ”Fifty shades of gray”). 

Tapahtumia oli linnan puistossa, näytti olevan jonkinlaista keskiaikaista turnajaismeininkiä. Myyntikojuista ostimme pienen tuottajan juustoja. Parissakin ruokapaikassa oli sika pyörimässä vartaassa nuotion päällä, näkyi maistuvan paikallisille. Ei ollut paha tungos, ehkä viileä sää verotti väkeä. 

Kotiin päästyä kuuma suihku oli paikallaan ja loppuilta lämmiteltiin kamiinan kupeessa. 
Maanantaina (joka on täällä helluntaihin liittyvä juhlapäivä) suuntasimme autolla Debreceniin. Aurinkoista, mutta viileää (+17). Kiertelimme vanhassa kauniissa keskustassa ja hyppäsimme myös kaupunkijunan kyytiin kierrokselle. Lienee uusi ilmestys täällä, sen verran paikalliset vilkuilivat menoamme. Vähän keskustan ulkopuolella on laaja puistoalue, josta löytyy paljon kivaa lapsille: seikkailupuisto, eläin- ja huvipuisto, kylpylä. 


lauantai 14. toukokuuta 2016

Bodroghaz 10.-17.5.2016


Saapuminen sujuu jo totuttuja latuja: lento norjalaisella, auto Sixtiltä (nyt tosi pieni Kia), ajo yön pimeydessä Bodrogkereszturiin. Tiet olivat Miscolcin jälkeen autiot, mutta omassa kylässä on oudot menot. Autoja on joka paikassa, poliisit ohjaamassa menoa, kun liikkeellä ovat ortodoksijuutalaiset! Ihmettelimmekin jo lentokentällä mustaulsteristen ohimokiharaisten juutalaismiesten suurta määrä, mutta ne olivatkin tulossa meidän kyläämme. Jälkikäteen saimme tietää, että porukka on Brooklynistä, mutta suvut ovat alkujaan meidän kylästämme. Täällä onkin äskettäin amerikkalaisrahalla kunnostettu juutalainen hautausmaa, jossa lepää myös ihmeitätekevä rabbi. Kylässä on nyt siis menoa ja meininkiä, poliisin kertoman mukaan ”niin kauan kuin juomia riittää”. Hepreankielisiä kylttejä, poliiseja, turvamiehiä, ruokateltta, bajamajoja. Yöllä näimme vain miehiä, mutta on täällä naisiakin – ja jokunen imeväisikäinen, mutta ei leikki-ikäisiä. Naisilla on lähes kaikilla peruukit, M tiesi kertoa, että juutalaisnaiset ajavat päänsä kaljuksi joissain tilanteissa. 

Kyläläisissä tämä juutalaisinvaasio on herättänyt ristiriitaisia tunteita. Jotkut paheksuvat, erityisesti sitä, että monia taloja on myyty amerikkalaisille juutalaisille. Jotkut – kuten kylän rautakauppias – taas ovat hyvillään, tuohan se kylään eloa ja kenties taloudellista vaurauttakin. Unkarilaisten suhtautuminen juutalaisiin ei ole helppo. Ennen toista maailmansotaa Unkari sääti juutalaisia syrjivät lait jo paljon ennen saksalaisia ja nyt taas Orban on vihjannut juutalaisten olevan mm. pakolaisvirran  taustavaikuttajina. Nuo vuotuiset juutalaiset ”suviseurat” kestivät kolme päivää, jonka jälkeen bajamajat katosivat ja kylä vaipui uneliaaseen rauhaansa. 

M ja S odottelivat valveilla, saimme herkullista parsapiirakkaa (parsat ovat harvinaisuus täällä, paikalliset eivät ymmärrä niiden päälle) ja vuoden 2015 viiniämme. Se on yllättävän hyvää, parasta tähänastisen uramme tuotoksista. Rypäleillä on siis väliä! Pitkäksi venähtäneen päivän jälkeen kallistuimme valmiiksi sijattuihin vuoteisiin. Pionikimppu omasta puutarhasta somisti kammariamme. Kiitos M & S! 

Yö jäi vähän lyhyeksi, sillä aamulla oli noustava aamupalalle ajoissa, kun Karoly-pehtoorimme oli tulossa pelaamaan vanhojen viinien kanssa. Hän suodatti ”hiivakukinnot” pois yhdestä vanhasta viinistä ja kannustimme häntä polttamaan tuotoksen palinkaksi, omaan käyttöönsä. Pehtoori oli myös valmistautunut kertomaan meille ”vartissa” elämäntarinansa, mutta ei siitä ihan vartissa selvitty. Riipaisevaa, hänen äitinsä olisi myynyt hänet venäläissotilaille sokerisäkistä, mutta isoäiti ei antanut vaan otti pojan kasvattaakseen. Äitinsä Karoly näki ensimmäisen kerran vasta kouluikäisenä eikä siitä mitään äiti-poika –suhdetta syntynyt. Koulukin sujui lähes joka vuosi eri kylässä, mutta niin vain Karoly ponnisti lopulta koulutetuksi traktorikuskiksi ja ilmeisen hyödylliseksi kansalaiseksi. On hän aikamoinen persoona ja laveapuheinen. Alku puheesta menee asiassa, sitten harhautuu ja M luopuu kääntämisestä, mikä ei näytä häiritsevän Karolya. 

Pihassa odotti myös hommia. Kadun varrelta kaadettu pähkinäpuu oli paksuina pölkkyinä, niitä oli jo alettu pilkkoa ja oksat piti sahata myös polttopuiksi. Maalasin kylän rautakaupasta ostetulla valkoisella maalilla astiakaappeja. M ja S olivat hommanneet sovitusti teräksisen viinitynnyrin, sen toimintaa pähkäiltiin. Naapuri kävi katsomassa, ilmeisesti yksi mutteri puuttuu. Taas on asiaa rautakauppaan. Hän on kovin terästynnyreiden kannalla, ovat helppoja pitää puhtaina. Miklosilla taas on myös tammitynnyreitä. Pehtoorimme vihaa terästä. Ota tästä nyt selvää. Onneksi meillä on molempia. 



Lebujissa käytiin syömässä, kaikki ottivat monnia. Olihan se hyvää joskin leivitettyä ja ranskalaisia en syö koskaan kotona. Alkuruuaksi otin persikkakeittoa ja se oli tosi hyvää, samoin T:n valkosipulikeitto. 

Viinitarha on erinomaisessa kunnossa. Pehtoori on pengertänyt köynnösten juuret, se näyttää hyvältä, vaikken tiedäkään, mikä merkitys sillä on kasvun tai sadon kannalta.



Kahtena päivänä harrastettiin kunnostustöitä. 
T pilkkoi kaikki isot puut ja ne kasattiin kuivumaan kesän ajaksi ulkorakennuksen seinustalle. Rangat S ja M sahasivat pieniksi ja suurin osa niistä sekä sahatut vanhat viinin tukipuut kärrättiin puuvajaan kuivumaan. Pienehkö pino kuiviakin polttopuita on nyt pinossa varaston perällä. 



Vanha totuus, että remontilla on taipumus paisua, piti nytkin paikkansa. Tiskipöydän takainen seinä päätettiin kaakeloida. Sarospatakin Albatros –nimisestä putkiliikkeestä sai ostaa kaakeleita kappaleittain (20) ja möivät laastiakin kolmen kilon erän erilliseen pussiin pakattuna. Hinta ei ollut huimaava. Poistin maalit seinästä ja M viritti kaakelit paikoilleen. Oltiin hyvin tyytyväisiä aikaansaannoksiimme.

Uusi terässäiliö sai paikkansa pitkän virittelyn jälkeen kellarissa ja lapottiin täyteen viiniä. Kyllä Karoly hämmästyy. 

Turismillekin jäi aikaa, torstaina oli hieno aurinkoinen päivä ja ajettiin ensin Satoraljaujhelyn suuntaan ja sieltä Füzérin linnaan (Füzeri var). Linnaa on kunnostettu parikymmentä vuotta. Lopputulos on kuulemma herättänyt suurta kritiikkiä, mikä on helppo ymmärtää. Linnasta on säilynyt tavaraluettelo, jonka perusteella siitä on tehty replika. Ei-historioitsijasta se on mukavaa, mutta miten autenttiselta kaikki näyttää, jää avoimeksi. Epäilen. 



Paluumatkalla kävimme katsomassa parisataa vuotta vanhoja jättimäisiä plataaneita ja ympäröivää arboretumia Károlyi kastélyin linnan/kartanon alueella. Rakennus on komea, mutta kunnostustyöt osin kesken. Syömässä käytiin Sarospatakissa Bodrog-joen toisella rannalla erinomaisessa ravintolassa. Paikalla oli kokoa, mutta olimme lähes ainoat asiakkaat. Ruoka hyvää.