"Tärkeintä on matka, ei päämäärä..."

Vahvasti olen kyllä tuosta eri mieltä. Mutta vaeltajia on monenlaisia. Osalle tärkeintä ja merkityksellisintä on olla matkalla ja matka päättyy sitten, kun sopiva yösija osuu kohdalle. En tiedä, olemmeko huonompia vaeltajia, mutta meille matka on ennalta suunniteltu vaellus paikasta a paikkaan b. Ja siellä b:ssä on mahtavaa päivän uurastuksen jälkeen olla perillä. Heittää rinkka selästä, saada leima passiin, riisua hikiset vaatteet ja kuraiset kengät, mennä suihkuun. Oikaista uupunut ruumis sängylle, levätä. Sitten pyykätään, jos tarvis, käydään ehkä kaupassa ja mennään syömään. Äsken syötiin perinteistä espanjalaista maalaisruokaa (palaamme punaisen lihan kartteluun kotiuduttuamme). 

Alla aamun taival alkamassa. Koko päivän paistoi aurinko, mutta oli silti sopivan viileää vaeltamiseen. Loistosää siis. 

Sisämaassa pistäytymisen jälkeen pääsimme taas meren äärelle. Pohdin, miksi Atlantti on niin mahtava. Ehkä sen tekee nuo paikoin jyrkänjylhät rannat ja ainaiset aallot, jotka tyynelläkin säällä pärskähtävät turkooseina rantakallioihin. 

Luostari vuoroveden jättämän lätäkön äärellä. 

Rantapoika. Kallioiden välistä tupsahtelee hienoja, vielä tähän vuodenaikaan autioita hiekkarantoja. 

Pakko venytellä, kun löytyi sopiva tuhatvuotinen sillankaide. 

Huomenna päätettiin ottaa iisimmin, vain parikymmentä kilometriä. Jalkoja on pakko vähän säästellä ja aikaahan meillä on riittämiin. Tänään näin jossain kyltin, että Santiagoon olisi enää nelisensataa kilometriä. Kolmesataa on siis jo tultu, kymmenen päivää.