Caminolla on pakko kyetä sietämään erilaista epämukavuutta.
Yläsängyssä kuorsataan.
Edellisenä päivänä pestyt pyykit ovat täsmälleen yhtä märkiä kuin kuivumaan laittaessa.
Laitat ne muovipussissa rinkkaan.
Makuutilassa on niin kosteaa, että ikkunat valuvat vettä ja tyyny tuntuu kylkeä kääntäessä märältä.
Aamulla on vilu ja takki on kostea ja haiskahtaa parin viikon hieltä.
Lähdet liikkeelle ilman aamupalaa.
Kylissä haisee lehmänlanta tai mikä vielä pahempaa, aiv-rehu.
Väsymyksestä, hikoilemisesta niin että vesi tippuu nenänpäästä tai jalkakivuista en nyt mainitse mitään.
Ja sitten:
Tulet uuteen kaupunkiin, jonka albergue tarjoaa kohtuullista maksua vastaan pyykin pesun ja kuivauksen.
Nukut mukavassa lämpimässä huoneessa levolliset hyvät yöunet.
Saat päällesi puhtaat kuivat vaatteet.
Aamupalaa tarjotaan majoituksen puolesta tai olet itse varannut kunnon aamiaisen jugurtteineen ja sämpylöineen.
Reitti kulkee kauniissa tuoksuvassa havupuumetsässä tai poikkeaa välillä Atlantin rannalle raikkaisiin tuuliin.
Sellainen on camino. Kuten poikani totesi: siinä ei kysytä niinkään fyysistä kuin henkistä kanttia.
Kuva tältä aamulta. Paikalle sattui yhtä aikaa brasilialainen vaeltaja, joka tarjoutui ottamaan kuvan.
Tulimme Luarcaan, joka oppaan mukaan on yksi Norten kauneimmista etapeista. Totta. Aurinkokin alkoi paistaa puoliltapäivin, mutta onneksi reitti kulki osittain metsässä, jossa puut varjostivat.
Luarcan satamaa. Pienenpieni kaupunki (n. 4000 as) jyrkkien kallioiden ja Atlantin välissä. Kaupunkiin tultiin portaita pitkin alas.
Huomiselle on suunnitelmissa taas pitkä päivä, reilut 30 km, mutta katsotaan, minne jaksetaan. Kiirettä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti