Loppusanat

Matka on nyt takana ja tänään nielaisemme viimeiset Malarone-tabletit. Olemme terveitä, osallistumme vielä ESBL-jatkotutkimukseen, joka edellyttää vain näytteiden lähettämistä tutkimuskeskukseen.

Suosittelenko matkaa? Kyllä, ehdottomasti. Beniniin ei tulisi muuten mentyä ja siellä voi nähdä vielä palasen vanhaa Afrikkaa ja afrikkalaista elämäntapaa. Vaikka elämä on niukkaa, hakuna matata! Suomalainen 30 vuotta Grand Popossa toiminut kulttuurikeskus ei ole pilannut kylää, saapa nähdä, tekeekö 800 hengen suomalaisinvaasio sen. Rokotetutkimuksesta on tulossa myös sosiologinen tutkimus ja dokumenttifilmi, ne tuonevat lisävalaistusta asiaan.

Mitä olisin kaivannut enemmän? Retkiä oli riittävästi, liikaakin. Sen sijaan olisin kaivannut enemmän tietoa paikallisesta luonnosta ja elämäntavasta. Villa Karon johtaja Mr Kwassi piti luennon woodoo-uskonnosta; ehkä myös mainitsemistani asioista olisi voinut olla luento kiinnostuneille, ehkä pienet retketkin.

Liikaa oli sen sijaan käyntejä turisteille tarkoitetuissa kaupoissa ja toreilla. Ymmärrän toki idean, mutta esimerkiksi Lomen torin olisi voinut jättää väliin ja käyttää enemmän aikaa taidemuseoon, se oli ainutlaatuinen.

Useat rokotetutkimusryhmät ovat keränneet kolehdin johonkin kylän kohteeseen. Me lahjoitimme yhdelle yläasteelle aurinkopaneelit ja pääsimme tutustumaan kouluun. Luokissa oli myös tyttöjä, vaikka poikia näyttikin olevan niukka enemmistö. Alle kolmannes naisista osaa lukea, miestenkin luku on alle puolet. Beninissä on havahduttu tyttöjen kouluttamisen tarpeeseen ja siksi tytöt pääsevät kouluun ilmaiseksi kolme ensimmäistä vuotta.

Turismi tuo väistämättä myös lieveilmiöitä. Niihin suhtautuminen sekä paikallisten että turistien taholta on ristiriitaista. Miehet hakevat seksiseuraa ja puolisoita Thaimaasta, naisten vastaava turismi suuntautuu afrikkalaiseen Gambiaan. Ilmiö on alkanut näkyä myös pienessä Grand Popossa. Kylän nuoret miehet olivat kovasti aktiivisia ryhmämme yksin matkustavia, etenkin nuoria tai nuorehkoja naisia kohtaan. Hakeuduttiin puheisiin, tultiin hotellialueelle hieromaan tuttavuutta, pyydettiin yhteystietoja ja jopa käytiin yöllä koputtelemassa ovelle. Osa ei pidä tätä ongelmana, osa kokee kiusallisena. Miehet eivät myöskään vähästä luovuta eivätkä pahastu torjunnasta, vaan yrittävät uudelleen ja uudelleen. Jos haluaa tältä välttyä, pitää ilmeisesti aika tiukasti ilmaista ei-kiinnostuksensa.

Nyt jäämme siis odottamaan jatkoa: tutkimustuloksia ja dokkaria. Jokainen kokee matkan varmasti omalla tavallaan, tämä oli minun kokemukseni.

Vinkkejä lähtijöille

Terveyteen ja sairauteen liittyvistä asioista pitää huolen tutkimustiimi. Saat ohjeet rokotuksista, malarialääkityksen etc. Osaksesi jää toivoa, että päädyt tutkimusryhmässä saamaan vaikuttavan rokotteen. Siitä saattaa sittenkin olla hyötyä. Söimme siipan kanssa samaa ruokaa, kävimme samoissa paikoissa ja muutenkin toimimme melko identtisesti. Siippa sairastui, minä en.

Lento kestää kotoa Grand Popoon käytännössä vuorokauden, kahdella vaihdolla. Ethiopian Airlines on kuin mikä tahansa muu lentoyhtiö. Lennot saattavat olla vajaita. Kun kuulet kuulutuksen ’boarding completed’ ja bongaat tyhjän penkkirivin, syöksy välittömästi sinne. Saat oivan sängyn, Tukholma-Addis Abeba -väli on yölento. Oma niskatyyny on ehdoton, mukavat väljät vaatteet samoin. Lennot vaativat asennetta, mutta kyllä niistä hengissä selviää.

Perillä on kuuma. Siis erittäin kuuma ja lisäksi hyvin kosteaa. Parhaat vaatteet ovat ohuita, mieluiten puuvilla- tai pellavakangasta, peittäviä ja väljiä. Yksi tai kaksi isoa huivia on myös hyvä olla. Niillä voi vähän asustaa ja suojata tarvittaessa olkapäät ja pään. Huivi käy myös ranta-/allasvaatteesta. Hiki valuu joka tapauksessa selkää pitkin ja aurinko porottaa kuumasti. Aurinkovoide auttaa vähän, mutta parasta on pitkät väljät hihat. Tarvitset myös hyvän hatun, paras on leveälierinen, se suojaa kasvoja ja estää häikäisyä. Silti palat. Ota viilentävää after sun -voidetta mukaan.

Jotkut pärjää varvastossuilla, minusta parhaat ovat urheilusandaalit. Niillä on hyvä kävellä, pohja on tukeva ja ne ovat silti ilmavat. Mulla oli umpikärkiset Keenit. Altaalle on hyvä olla kevyemmät lipokkaat. Yhdet siistimmät sandaalit voi olla, jos haluaa välillä hienostella. Hiekka menee kenkiin joka tapauksessa. Jos lenkkeilet, se on tehtävä aamulla ennen seitsemää. Päivällä on aivan liian kuuma. Vain altaalla vesijumppa onnistuu päiväsaikaan. Oma liikuntani oli tauolla matkan ajan, ei vain jaksanut.

Jos yöunesi on täysin kiinni omasta tyynystäsi, ota se mukaan. Muuten pärjäät hyvin talon tyynyllä. Ainakin Awalessa on ehjät hyttysverkot, ei tarvinnut paikata. Huoneet jäähtyvät ilmalämpöpumpuilla Awalessa. Säätö (jos mahdollinen) 25 asteeseen tuo sopivan lämpötilan. Olettaen, että sähköä tulee. Aika usein ei tule ja silloin on kuuma. Sängyssä ei ole peittoa, vain lakana. Mukaan kannattaa ehdottomasti ottaa oma pyyhe, meillä iso hamam-pyyhe toimi tarvittaessa pyyhkeenä mutta myös lakanan päällä peittona.

Vaikka matkan status on omatoimimatka, ohjelmaa on todella paljon, vain kaksi vapaapäivää. Kaikkeen ei ole tietenkään pakko osallistua, mutta retket ovat kiinnostavia. Parhaita Ouidah, Canvie, Abomey, Togo. Kilpikonnatalon ja woodoo-esityksen olisin voinut skipata. .

Joka retkeen kuuluu kuskaus myös matkamuistomyymälään. Osittain myynnissä on samaa Afrikka-kamaa, jota myydään kaikkialla Afrikassa ja Afrikasta siirtolaisina tulleiden vilteillä myös Euroopassa, mutta jotain omaperäistäkin löytyy. Beninin tärkein teollisuustuote on puuvilla ja sen jalostus. Kankaat ovat todella kauniita, niin painetut kuin batiikitkin. Monet teettivät myös vaatteita, mutta värimaailma ei ole oikein mustaan pukeutuvan mieleen. Ostin siis vain kankaita. Canviestä sai myös indigo-värjättyä batiikkikangasta. Pakoissa on 4-6 metriä kangasta, pakan hinta vaihtelee 10 000-20 000 frangin välillä. Ostin myös oikean djembe-rummun, turistikaupoissa myydään myös feikkejä. Soitinkoju kylällä myy aitoja, myös mopokuski välittää oikeita. Toreilta ja ainakin yhdestä kylän kojusta saa myös edullisesti nailonlangasta kudottuja värikkäitä kasseja, ostin pari säilytyskoreiksi. Kaikenlaisia helmistä tehtyjä kaula- ja rannekoruja myydään myös paljon, eiköhän niihinkin jokainen sorru.

Mitä ekstraa mukaan? Meillä oli pieni vedenkeitin ja murukahvia ja teepusseja. Ainakin jos olet kahviaddikti, keitin on tarpeen, samoin jos sairastut, tee tekee hyvää. Pullovettä saa riittävästi tutkimustiimiltä. Suolaisen nälkään toimivat siemennäkkärit hyvin. Pähkinät ja kuivatut hedelmät auttavat pikkuhuikoon. Hyvä linkkari sisältää ainakin terävän veitsen hedelmien kuorimiseen ja korkkiruuvin viinipullon avaamiseen. Pahvimukeille ja -lautasille oli käyttöä.

Togo togo!

Togo on Beninin naapurimaa. Lome on sen pääkaupunki. Rajalle on Grand Poposta vain alle 20 km, Lomeen reilu 60. Togossa on jonkin verran poliittisia levottomuuksia ja mielenosoituksia, joten aina sinne ei voi mennä. Me pääsimme.

Rajalla vierähti tovi, ryhmämme oli iso. Täytettiin viisumia, vilautettiin passia ja keltakuumerokotustodistusta useammassa pisteessä. Oli kuuma. Pissitti ja janotti.

Togo on Beniniä vauraampi, se näkyi kaupunkikuvassa. Jopa Zara oli perustanut Lomeen liikkeen, tosin kerrotun mukaan sinne dumpattiin kaikki ne releet, joita ei muualla saatu myydyksi edes outletissä ja ilmeisesti polttaminen olisi tullut kalliimmaksi. Jälleen meidät kuskattiin torille, jossa myytiin turisteille tarkoitettua kamaa, samaa mitä muuallakin. Nyt vain myyjät olivat suorastaan ahdistavia myynti-innossaan. Olisi saanut jäädä väliin, on jo nähty. Sen sijaan länsiafrikkalaista veistotaidetta esittelevä museo oli hieno, siellä olisin viihtynyt pikakierrosta pidempäänkin. Puuveistokset ovat taidokkaita, ilmeikkäitä ja monin tavoin uskomattomiakin aiheen käsittelyssään. Myös fetissitorilla käytiin ihmettelemässä kaikenlaisia kuolleita kuivatettuja eläimiä. Niillä on roolinsa vodun-menoissa. Yök. En ostanut koiranpäätä.

Liikenne on täällä on välillä aika kaoottista. Meillä on oivallinen kuski Karon pikkubussissa. Ei riskeeraa, ei hurjastele. Mopot suihkii sieltä ja täältä ja torvi soi. Se on kaikenlaista varoittelua varten: kun ohitetaan, kun käännytään, kun vastaan ilmaantuu muuta ihmeellistä. Koimme myös Lomen iltaruuhkan. Bussi oli joka puolelta seisovien rekkojen, mopojen ja autojen ympäröimä, mutta siitäkin selvittiin.

Merestä kiskotaan meille tuoretta kalaa joka päivä.

Grand Popon kohdalla on 27 kilometriä hiekkarantaa. Ei montakaan hotellia. Ei yhtään yksityistä rantakaistaletta. Hotellimme kohdalla on muutama kaislavarjo ja jokunen rantatuoli. Ne eivät haittaa kalastajia, jotka kiskovat verkkojaan rantaan, siltä kohdalta, johon tuuli ja aallot ne kuljettavat.

Pohdimme, miltä ranta näyttäisi, jos sillä olisi kymmenittäin hotelleja. Toistaiseksi ei ole ja kalastajat saavat nauttia ikiaikaisista oikeuksistaan. Meressä ei kylläkään voi hiekkarannasta huolimatta uida, aaltojen voima on valtava tavalliselle turistille. Pikkupojat ja kalastajat osaavat kyllä sukeltaa aaltojen läpi ja pojat näkyivät surffaavankin laudan kappaleilla.

Kävelimme rantaa pitkin kalastajakyliin. Työnjako näytti toimivan. Osa korjaa veneitä, yhden tehtävä näytti olevan veneiden koristelu maalilla ja kaiverruksin. Yksi oli verkon paikkaaja, yksi pauloitti uutta verkkoa. Sukkula oli samanlainen kuin meilläkin. Verkot ovat noin puolitoista metriä korkeita ja erittäin pitkiä, ne viedään merelle rannansuuntaisesti ja vedetään sitten köysillä rannalta käsin molemmista päistä isolla porukalla rantaan. Verkon vetäjät rytmittävät hommaa laulamalla, pari miestä soitti lehmänkellon näköistä soitinta puukapulalla. Kalaakin näkyi tulevan. Vaimot olivat huoltojoukoissa: toivat juomavettä, ruokaa, tulivat hakemaan kaloja ja kieputtivat paksut vetoköydet isoihin pään päällä kannettaviin alumiinivateihin.

Ei ole oikein selvinnyt, käyvätkö kaikki lapset täällä koulua ja jos käyvät, kuinka monena päivänä viikossa. Ainakin kalastajakylissä juoksenteli kaikenikäisiä lapsia keskellä päivää. Imeväisikäiset ovat kantoliinoissa äitiensä selässä, muut kirmaavat keskenään, isommat katsovat pienten perään. En tiedä, ovatko tytöt enemmän äitiensä mukana kotihommissa, mutta lähes kaikki rannalla juoksentelevat lapset olivat poikia.

Valkoinen nainen on vähän ihmeissään.

Villa Karo järjestää kerran kuussa, kuun ensimmäisenä lauantaina ulkoilmakonsertin. Nyt esiintyi stipendiaattina oleva oopperalaulajatar ja Porto Novosta tullut yhtye, johon kuului lyömäsoitinten soittajien lisäksi kolme nais- ja neljä tyttötanssijaa. Paikalla olimme me ja runsas joukko kyläläisiä vauvasta vaariin.

Ooppera oli paikallisille selvästi täysin käsittämätön taidemuoto, herätti lähinnä hilpeyttä.

Paikallinen bändi soitti ehkä lähinnä länsimaisittain räpiksi luokiteltavaa musiikkia laulun kera, selvästi kerrottiin tanssien esitettyjä vitsikkäitä tarinoita – paikallisten naurunremakasta päätellen.

Jos tanssityyliä pitäisi jotenkin luonnehtia, se olisi pohjoismaisesta näkökulmasta melko eroottista. Lantiota hetkutetaan, samoin yläkroppaa ja paha silmä voisi jopa kuvitella liikkeiden muistuttavan paneskelua. Eipä mitään, kun asialla ovat aikuiset, mutta pikkutytöt tanssivat täsmälleen samalla tyylillä, se pisti vähän silmään. Etenkin kun yhdessä tanssissa yksi tytöistä oli pantu selkeästi keimailemaan aikuiselle kookkaalle miehelle. Kulmakarvani kohosivat. Pedofiilin märkä uni?

Seksuaalisuus näyttäytyy toki eri kulttuureissa eri tavalla ja afrikkalainen kulttuuri on siinä mielessä ihan oma entiteettinsä, jossa en voi sanoa olevani asiantuntija. Perinteisesti täällä on vallinnut polygaminen kulttuuri ja esim muinaisilla kuninkailla saattoi olla yli sata vaimoa. On siinä ollut mieskunto koetuksella. Naiset eivät silti ole täällä pelkästään alistetussa asemassa, naiset suhtautuvat melko ennakkoluulottomasti seksuaalisuuteen, tuovat omaansa esille ja myös puhuvat siitä.

Seksiturismista tulee herkästi meieleen Thaimaa (jossa en ole käynyt, kenties en käykään), mutta uutena tulokkaana on afrikkalainen Gambia, josta ikääntyneet naiset hakevat nuorta seksiseuraa. Köyhyys tekee myös seksistä kauppatavaraa ja lienee vain ajan kysymys, koska seksiturismi valtaa myös Afrikan maat. Eihän siitä ole kauankaan, kun Neuvostoliiton romahdettua bussilastillinen ihmisiä tuli aina  rajan yli Helsinkiin, miehet myivät votkaa ja naiset seksiä (uutisista muistan lukeneeni, että nainen esitteli kämmeneensä kirjoitettua tekstiä ”pilu 50 mk”). 

Murheellista. 

Hajahavaintoja

Luulimme tulleemme ripulirokotelomamatkalle, oikein omatoimi-. Ei ole tämä sellainen. Kahteen viikkoon mahtuu kaksi päivää, jolloin ei ole mitään Villa Karon taholta järjestettyä ohjelmaa. Pakko ei ole tietenkään osallistua, mutta kun ne retket yms ovat kiinnostavia. Pitää sitten kotona levätä. Joidenkin päivien ohjelma kestää 12 tuntia.

Turistina monissa paikoissa on tottunut siihen, että kaikkea myydään, puoliväkisin. Benin on turismin suhteen vielä kehitysmaa, kadulla innokkaita kauppaajia on vähän, mutta matkamuistomyymälöissä on opittu jo tavat. Ihmiset toki ovat pääosin ystävällisiä. Kävimme myös paikallisella torilla. Myynnissä oli hedelmiä, vihanneksia, kat-lehtiä, mausteita (en ostanut, olen joskus tuonut joltain matkalta ja ötököiden vuoksi meinasi mennä keittiö remonttiin), kankaita, kosmetiikkaa, astioita ja lisäksi käytettyjä vaatteita, jota UFF ja muut ”hyväntekeväisyysjärjestöt”paalaavat ja dumppaavat Afrikkaan myytäväksi. Selvästi vaatteita, jotka ovat niin huonokuntoisia, etteivät varakkaissa maissa enää kelpaisi.

Paikalliset ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, pukeutuvat melko yleisesti täällä tuotetuista värikkäistä kankaista valmistettuihin mekkoihin, paitoihin ja housuihin. Nuoret kuitenkin näyttävät jo haluavan jäljitellä länttä, varsinkin urheiluvaatteet ovat suosittuja.

Paikallinen olut on hyvää ja viinit ranskalaisia, onhan tämä entinen Ranskan siirtomaa. Ei ruuassakaan ole mitään valittamista, mutta se ei ole mitenkään ”tyypillistä beniniläistä”, ainakaan paikoissa, joissa olemme syöneet. Edukasta se kyllä on, suomalaisella mittapuulla. Olin katsomassa hotellin rannalla kalastusta, mielenkiintoinen proseduuri, johon koko kylä näyttää osallistuvan. Tuoretta kalaa ja muita mereneläviä on hyvin tarjolla ja ne ovat myös maukkaita.

Mietitn tätä rokotetta. Varmasti melkoiset tuotto-odotukset tähän sisältyy länsimaissa. Reppureissaaminen on lisääntynyt, ihmiset matkustavat paljon Aasiaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan, joista ripulin voi saada. Ihmiset eivät ole huolissaan denguesta tai malariasta, mutta ripulin saa suurin osa jossain vaiheessa. Jos rokote on otettava jokaista matkaa varten erikseen, myynti sujuu kuin siimaa. Siivellä pääsee sitten ehkä hyötymään myös kehitysmaiden lapset, siihen lienee kohdennettu Gatesin säätiön apuraha.

(Kuvia en saa vieläkään ladattua tänne, niitä löytyy instasta ja fb:sta).

Orjuuden syntyseuduilla

Nyt on takana muutama päivä ripulituristina. Siippa hoiti homman kotiin ja tuki tiedettä, minä olen säästynyt ripulilta.

Vierailu Ouidahissa oli raskas mutta vaikuttava. Paikka on ollut Afrikan suurin orjasatama. Portugalilaiset ”löysivät” rannikon ja kokosivat alkuasukkaita ensin suureen pimeään rakennukseen jopa kolmeksi kuukaudeksi. Heidät pyrittiin totuttamaan laivamatkan rasituksiin, jossa heidät sitten pantiin pimeään ruumaan makaamaan, miehet mahalleen ja naiset selälleen, jotta merimiehet saattoivat raiskata heitä. Odottaessaan laivausta orjat saivat vain vettä ja leipää. Puolet kuoli jo odottaessaan, heikot vielä tapettiin, joten vain vahvimmat yksilöt lähtivät määränpäähän, mm. Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan. Jotkin heistä palasivat orjuuden kumoamisen jälkeen. Oppaamme kertoikin, että hänen esi-isänsä on ollut Brasiliasta palannut orja, mutta hän ei tiedä, mistä Afrikan maasta hänen sukunsa alunalkaen on peräisin.

Grand Popsta on noin 80km pääkaupunkiin Cotonouhun. Sen kupeeseen on työntynyt järven tapainen, jonka rannalla on Beninin ”Venetsia”, puisten paalujen varaan rakennettu kalastajakylä, Canvie. Veneet kuljettavat sinne kaiken tarvittavan, myös meidät harvat turistit. Alueella on koulu, sekä islamilainen että jonkin sortin kristillinen kirkko ja sairaala. Ihmiset liikkuvat kylän vetisillä ”kaduilla” veneillä ja kiipeävät uimatikkaita koteihinsa. Kalastus näkyy tapahtuvan pyöreällä heitettävällä verkolla ja lipon tapaisilla koettavilla vehkeillä. Verkkoja on pieniä lapsille ja isompia aikuisille.

Monissa käänteissä paikallisoppaamme ovat suunnitelleet meille vierailun turisteille tarkoitettuihin matkamuistokauppoihin. Ja mehän ostelemme. Ei sen puoleen, on niissä laadukkaampaa tavaraa kuin se kiinalainen krääsä,  mitä myydään joulupukimaassa.

Paljon puuveistoksia, joita myydään kaikissa Afrikan maissa (tehdäänköhän niitä keskitetysti jossain?), lisäksi vanhennetun näköistä woodoohun liittyvää tavaraa, helmikoruja (nekin ehkä valmistettu jossain muualla kuin täällä?) ja kankaita, jotka lienevät ihan aitoja beniniläisiä. Sekä painokankaat että batiikkikankaat ovat kauniita ja niitä olen ostanutkin. Omalla kylällä on kauppa (=koju), jossa myydään oikeita paikallisia soittimia. Iso djembe ostettu, mahtuu jopa matkalaukkuun.

Akklimatisaatiota kuumuuteen...

Tutkimusinfossa, joka kesti kaikkiaan reilut kolme tuntia, käytiin koko protokolla vielä huolellisesti läpi. Paljon puhetta kakasta. Mopolähetti Enok valvoo 24/7 ja tulee hakemaan näytteet hotellilta tai missä sitten ripuli yllättääkään. Jollei tiedä olinpaikkaansa, on annettava puhelin jollekin paikalliselle, joka selittää Enokille, mistä tämä onnettoman ripuloijan löytää. Eiköhän tästä selvitä.

Infon yhteydessä paikalliset räätälit ja kangasmyyjät olivat esittelemässä tarjontaansa. Beninin merkittävä vientituote on puuvilla ja he myös valmistavat siitä uskomattoman kauniita painokankaita. Ostin (tietysti) kaksi reilun viiden metrin kangaspalaa, mekkoa en kyllä ajatellut teettää. Kauneudestaan huolimatta eivät ole minun vaatevärejäni. Villa Karo on tehnyt niin, että he jakavat tasapuolisesti näitä esittelyvuoroja kylän kauppiaille ja räätäleille niin, että kaikki hyötyvät ripulimatkalaisista.

Infon jälkeen halusimme kävellä hotellille, mikä aiheutti suurta ihmettelyä ja päivittelyä. Olihan se vähän kuuma kävely, mutta muuten oli kiva katsoa, millaista yritystoimintaa oli kylän raitilla. Yhdessä kojussa myytiin beniniläisiä perinnesoittimia, mm djembe-rumpuja. Me olemme tässä kylässä kovin tunnistettavia, myyjä kertoi tulevansa illalla soittamaan meidän tervetuliaisillalliselle. Näin myös tapahtui. Kahden tunnin intensiivinen setti, taisi olla yhteensä seitsemän miestä. Tulennielijästä lähtien.

Täällä on siis kuumaa ja kosteaa. Huoneessa on ilmastointilaite, joka toimii silloin, kun on sähköä. Eilisiltana ei ollut. Uima-allas on auki klo 9:stä, mutta sain chefiltä luvan käydä varhaisella aamu-uinnilla. Aamiaisella tarjoillaan kahvia, mehua, voisarvia ja munakasta. Sillä pärjää, mutta saattaa loppulomasta kyllästyttää. Ruokatarjonnasta on vielä vähän kokemusta; tänään söimme pikaisesti vartaassa grillattua kalaa ja paistettua banaania oman hotellin ravintolassa. Illalla tarjottiin vihannessosekeittoa, täytettyjä avokadoja, kasvispaistosta, riisiä ja kalaa/kanaa/lihaa. Melko miedot mausteet täällä – eikä Afrikka muutenkaan ole mikään lieskojen maa ruuan suhteen. Katsotaan, onko ripulin.