Nakasendo Trail ja Kioto

Uskonnon suhteen japanilaiset ovat käytännöllisiä: elon aikana šintolaisia, kuollessa buddhalaisia. Šintolaisuus korostaa elämästä nauttimista ja buddhalaisuus kuolemanjälkeistä elämää. Käytännön elämässä uskonnon merkitys on vähäinen, temppeleitä on, mutta eipä juuri uskonnollisia menoja. Paitsi ehkä Kiotossa. Niin, Kiotossa on itse asiassa satoja, ellei tuhansia temppeleitä, vaikkei niitä aina sellaisiksi miellä. Šintolainen temppeli kun on tyhjä, vain henkiä varten eikä sinne mennä sisälle henkiä häiritsemään. Isompien temppeleiden ulkopuolella kukoistaa anekauppa. Saa ostaa sekä matkamuistoja että osallistua arvontaan, jossa voi saada lapulla joko hyviä tai huonoja uutisia tulevaisuudestaan. Huonot solmitaan temppelin ulkopuolella lankaan ja jätetään henkien huolehdittavaksi. 

Nakasendo Trailille siirryttiin junalla, vain päiväreput kantamuksina. Maisemat huikaisevat, kirsikat kukkivat. Posti-reitin kylät olivat hienoja vanhoine hyvin säilyneine rakennuksineen. Vaelluksella pukeiduimme iltaisin jukatoihin ja niiden päälle puettaviin jakkuihin. Kenkäetiketin oppiminen oli vaikeaa. Sukkasillaan, tohveleissa, vessatohveleissa – ja aina joku oli väärin varustautunut. Yövyimme perheiden omistamissa majoituksissa, osa majatalotyyppisiä, yksi vähän fiinimpi onseneineen. Nukuimme tatamien päälle levitettävillä futoneilla tosi paksujen untuvatäkkien alla. Onsenissakin oli taitamista. Ensin huolellinen pesu ja huuhtelu, sitten sisätilan yli 40-asteiseen veteen ja sitten ulos yhtä kuumaan. Tuntui tosi hyvältä, kun kuumuuteen tottui. Naiset ja miehet kylpevät eri osastoissa, alastomina. 

Reitillä oli vaeltajia hyvin harvalukuisesti, oikeastaan muita nähtiin vasta viimeisellä, kaikkein suosituimmalla osuudella. Koululaisryhmiä oli myös pakotettu taipaleelle, kaikilla yhtenäiset urheiluverkkarit. Alueella liikkuu karhuja, joten karhukelloja soitettiin ahkerasti. 

Neljän vaelluspäivän jälkeen saavuimme Megomesta Kiotoon hotelliin bussi-juna-luotijuna-paikallisbussi -kombinaatiolla. Vähän uuvutti, vaikea sanoa, väsyttikö enemmän aamupäivän kapuaminen polulla vai eri liikennevälineissä seikkailu. 

Nuoriso on kirjavaa ja ikäihmisiä modernimpaa. Muodissa on monia eurooppalaisia hämmästyttäviä piirteitä, muun muassa yliampuva tyttökulttuuri. Juhlapäivinä Kiotossa nuoretkin näyttävät pukeutuvan kimonoihin ja lähtevät kaupungille temppelialueelle kuljeskelemaan selfie-keppeineen. 

Muutenkin japanilaisessa näkymässä hämmästyttävät vastakohdat. Vanhat talot ja puuesineet ovat yksinkertaisen kauniita ja pelkistettyjä, jopa rouheita mutta toisaalta sitten esimerkiksi kimonot yltiökoristeellisia. Kaikki matkamuistoiksi myytävä on varsinaista blingblingiä. Koska turistin kuitenkin kuuluu suorittaa maalle tyypillisten hyödykkeiden hankintoja, kotiin on tulossa japanilaisia löylykauhoja, päällystettyjä papuja, erinomainen niskatyyny sängyssä lukemiseen ja mahdollisesti jukatat, jos löytyy. 

(Kuvia myöhemmin, netti ei riitä nyt julkaisuun)

Tokio on organisoitunut ja rosoton

Saapuminen Naritaan sujui ripeästi ja hyvässä järjestyksessä. Virkailija varmisti jo passintarkastusjonossa, että viisumi oli oikein täytetty ja sormenjäljet ja naamakuvan antamalla pääsimme toteuttamaan turistin tehtävää Japaniin.

Koska vuorokausirytmi oli sekaisin, oli parasta pysytellä liikkeessä. Vierailimme Keisarillisessa puutarhassa todistamassa, että kirsikkapuut kukkivat. Puutarha on vähän kolhon ja kliinisen Tokion puristuksessa. Talot teräslaatikoita, ei graffiteja, ei tagin tagia, ei roskia. Laitapuolen kulkijoista puhumattakaan. Kaikenlaisia virkapukuisia vahteja on varmistamassa, että kaikki sujuu varmadti säädösten mukaan. Japanilainen ei kulje päin punaista. 

Puissa viehättää niiden monet muodot ja lehtipuiden laaja väriskaala näin keväällä. 

Kirsikan kukinta osui sittenkin vierailuumme. Kirsikkapuulajikkeita on n. 150 ja nekukkivat vähän eri aikoina, samoin kukinta jakautuu eri ajanjaksoille eri osissa maata. Tämä yksilö on prunus lannesiana, hermafrodiitti, jossa on sekä poika- että tyttökukkia. Koetin erottaa.

Perheet olivat puistossa pinikillä, täällä vallitsee tähän aikaan kirsikankukkahulluus. Ymmärrän, onhan talvi hyvin samanlainen kuin meilläkin. Saisi olla meilläkin, koivujen hiirenkorvahulluus. Tai onhan meillä, vappu osuu usein yksiin hiirenkorvien kanssa. 

Illalla tutustuimme Tokion metroon, käytön ei pitäisi olla kovin vaikeaa, kunhan selviää valtavan metrokartan tulkinnasta. Suunnistaminen kaupungilla on myös vähän haastavaa, jos ei omaa minkäänlaista suuntavaistoa. Varsinkaan, kun kaikilla kaduilla ei ole nimiä. Onneksi Tokio-tower on aika lähellä hotelliamme, kannattaa eksyä sen läheisyyteen. 

I

Tokio - Nakasendo Trail - Kioto 22.4.-1.5.2017

Uusi maa edessä, ensimmäinen kerta Japanissa. Kulttuuri on outoa, ennakkokuva perustuu japanilaisiin turisteihin (jotka tulevat ihmettelemään Lapin revontulia tai hihittelevät hämillisinä Pariisissa supermarketin kassalla) ja aiemmin työssä tapaamani saksalaisen lääkeyrityksen tj:n kertomuksiin japanilaisesta työ- ja perhe-elämästä (työpäivät pitkiä, mutta eivät aina tehokkaita, pariskuntien seksielämä hiljenee, kun lapset saatu). 

Toivottavasti ennakkokäsitys laajenee ja monipuolistuu, vaikka reissu onkin ilmeisen organisoitu. Ensin pari päivää Tokiossa, sitten reppuselkävaellusta vanhalla kulttuurireitillä ja lopuksi muutama päivä Kiotossa. Jos maa hurmaa, sinne lienee helppo palata omatoimisesti. 

Pakkaaminen on aina yhtä hankalaa. Nyt selvitään uskomattoman kevein kantamuksin, vaikka piti huomioda sekä vaellus että kaupunkiloma. Siippa sanoikin, ettei niiden pienten japanilaisten kontolle voi mitään jättipakaaseja laittaa, joten lähdetään keskikokoisilla laukuilla. Vaelluksella nimittäin laukut tulevat kuljetuksessa, selässä on vain päivän ja illan aikana tarvittava. Caminoon verrattuna ei siis juuri mitään.