Aamu alkoi reippaasti, olihan tiedossa reissun lyhin vaellus, 15 km. Alberguen naapurissa oli kahvila varhain auki, saimme maitokahvit ja kroissantit. Wifikin löytyi, latasin varmuuden vuoksi hesarin ja hoidin yhden työmeilin.
Ensimmäiset kolme kilometriä oli pientä maantietä. Ohitimme paalun, joka kertoi, että perille on sata kilometriä.
Yön aikana uupuneet jalat olivat vaihtuneet vain vähän käytettyinin, askel ei painanut, kun pyyhälsimme eteenpäin. Maisemissakaan ei ollut valittamista, maalaismaisia. Yksi pätkä muistutti suuresti Turun saaristoa.
Muitakin oli liikkeellä. Tässä lehmiä, lampaita ja niiden perässä vielä pari paimenkoiraa. Pelkään vapaana liikkuvia koiria, mutta nämä olivat duunissa eivätkä kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Onneksi täällä ei juuri ole kulkukoiria - vahvassa ketjussa olevia sitäkin enemmän. Meidät on haukuttu satoja kertoja.
Tulimme Mirazin kylään - ja ohitimme sen. Albergue ei osunut silmiimme, oli varhaistakin, joten päätimme jatkaa seuraavaan paikkaan. Aamukahvilla hollantilaiset kertoivat varanneensa huoneet hotellista viiden kilometrin päästä Mirazista. Ei osunut silmiin. Saksalaisen miehen oppaassa oli merkittunä albergue A Roixan kylässä. Sinne siis seuraava tähtäin. Tiesimme, että siellä olisi vain 10 sänkyä, joten pidimme edelleen vauhtia yllä. Kumpikin tykönään kyllä valmistautui siihen, että jos sitäkään ei löytyisi, menisimme seuraavaan paikkaan, jonne kertyisi matkaa yhteensä 40 km.
Mutta löytyihän se, 25 kilometrin taivalluksen jälkeen! Kahvilassa oli syömässä espanjalaisporukka, joka läksi aamulla samasta alberguesta 1,5 tuntia ennen meitä. Ja sänkyjäkin oli vapaana yhdeksän, joten asetuimme taloksi.
Huomiselle jäi nyt sitten urakkaa 15 km. Eiköhän siitä selvitä. Neljä päivää jäljellä. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti