Olimme joulukirkossa Ambomaalla. Hipsimme valaistuun kirkkoon pilkkopimeässä, taskulampun valossa klo 4 aamulla. Kirkko oli jo tupaten täynnä; kirkon penkit oli irrotettu korjausta varten, joten kansa saapui paikalle kantaen jokainen omia muovisia puutarhatuolejaan. Jostain taiottiin meille kuitenkin istuimet, pääsimme melkein eturiviin. Pienet lapset oli komennettu alttarin eteen korokkeelle riviin istumaan, kirkkokansan valvovan silmän alle. Heitä oli hupaisaa seurata - aluksi he olivat virkkuja, mutta vähitellen vaipuivat yksi toisensa jälkeen kuka millaisessakin asennossa unten maille. Toimituksen loputtua yksi jäi sinne sikeään uneen.
Koska ELCIN ( evankelisluterilainen kirkko Namibiassa) on syntynyt suomalaisen lähetystyön tuloksena, kirkonmenot olivat melko suomalaistyyliset. Oli virrenveisuuta, rukouksia ja saarna. Matkanjohtajamme tulkkasi saarnan ambokielestä; se ei ollut kovin omaperäinen, enemmänkin kuulosti uskonnolliselta fraseologialta. Liekö ollut ajankohdan, erilaisen tradition vai käännöksen syytä? Kuoroja ja lauluryhmiä oli useita. Amerikkalaistyylinen hurmos kuitenkin puuttui, enemmän tunnelma oli harras ja totinen kuin riemukas tai riehakas. Kolehti kerättiin niin, että eteen laitettiin kori, johon jokainen kävi tuomassa roposensa, riveittäin, hyvässä järjestyksessä. Kirkon palvelijat laskivat sellaisilla naksutettavilla laskureilla kävijöiden lukumäärän.
Ambokielen ummikkona puheet menivät ohi eivätkä virretkään olleet tuttuja. Viihdykettä toi naisten asujen katselu. Kilpavarustelua oli ilmassa - tyylikkäitä hattuja ja huikean korkeita korkoja. Parhaimpiin oli siis sonnustauduttu. Suurimmalla osalla oli täysin länsimainen vaatetus, mutta näkyi myös ns meme- eli rintamekkoja. Ne on kuulemma kehitelty aikoinaan peittämään naisten rinnat, lähetyssaarnaajat kun eivät hyvällä (tai ehkä liiankin hyvällä...?) katselleet paljastissisiä seurakuntalaisiaan. Ainoastaan himbat pukeutuvat nykyään enää perinteisesti, nahkaiseen lannevaatteeseen. He pitävät kuitenkin tiukasti kiinni vanhoista perinteistään eivätkä ole kääntyneet kristinuskoon - eivätkä siten ole häiritsemässä kirkoissa kristikansan sielunelämää. Matkanjohtajamme tosin sanoi, etteivät lähetystyöntekijät enää nykyään vaadi kansaa luopumaan omista heimoperinteistään, sen tekee tännekin ulottuva länsimaistuminen. Niinpä kesken toimituksen soiva kännykkä kuultiin täälläkin: edessäni istuvan pikkupojan känny pirahti soimaan kahdesti. Äiti mulkaisi pahasti.
Kirkonmenot kestivät kolme tuntia. Alueen piispa kiitti lopuksi kansaa osallistumisesta joulukirkkoon - ja kehotti olemaan kohtuullinen juhlapyhien alkoholin käytössä. Koskahan meillä? Samalla voisi varoittaa ylensyönnistä ja vaikka liukkaista keleistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti